valovuosi kotiin (a.k.a näin selvisin elossa fudiszombien kohtaamisesta)

Örebro on jalkapallokaupunki. Kaikki rakastavat jalkapalloa täällä (tai no, sanotaan nyt ainakin näin, että kaikki rakastavat sitä (paitsi minä, mutta se onkin ihan eri tarina sitten)). Kaikki käyvät myös katsomassa jalkapalloa Behrn Arenalla, joka sijaitsee noin kivenheiton Ändin kämpästä. Mun työmatka Ändille, menee  siis suoraan tämän areenan ohitse.

Tänään työpäivän päätteeksi mua otti hirmuisesti päähän – siksi koska maanantai ja siksi koska migreeni (taas vaihteeksi.) Hyppäsin vielä hirmunälkäisenä pyörän päälle ja lähdin polkemaan kohti Ändin hoodseja. Eli matkan lähtökohdat ei ollut ihan huipussaan… En toki tiennyt, että tänään oli fudismatsi, joka vielä päättyi juuri silloin, kun minä lähdin töistä.

Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun huomasin sen ihmismassan liikkuvan kohti minua jossain matkan puolessa välissä. Ajatelkaa sitä näin, kaikki kylän idiootit (pyöräilijät, autoilijat ja jalankulkijat) kerättynä noin puolen kilometrin matkan varrella. Kaikki ajotiet ja pyörätiet, jalkakäytävät: TÄYNNÄ ihmisiä, jotka eivät osaa väistää pyörää, jotka eivät katsele mistä päin tulee autoja, pyöriä tai jalankulkijoita.

Jouduin pujotella pyöräni kanssa siellä välissä ja pimputtaa kelloa noin ihan koko ajan. Se on varmaan just sellainen olo, mitä elokuvien sankarit käy läpi, kun he kohtaavaat joukon zombieta. Ja niitä zombieta on sitten muuten joka suuntaan, niin kauas kun silmä kantaa. Sitäpaitsi nämä fudiszombiet olivat vielä niin tiheässä juuri siinä areenan kohdalla, joten jouduin ottamaan kiertotien päämääräni. (Kuinka monta ihmistä oikein mahtuu yhteen fudisareenaan? No näköjään kaikki Örebrossa!)

Kiertotie, oli melkein tyhjä, lukuunottamatta yhtä naista ja neljää lasta. He kävelivät vierekkäin (tietenkin, koska tällä tavalla estetään mahdollisimman hyvin ohipääsyn keneltäkään – nyt tiedätte täydellisen strategian tien tukkimiseen rakkaat lukijat, kävelkää mahdollisimman monta ihmistä vierekkäin tiellä!) Olin jo aika vitt… kivalla tuulella, sen pyöräpujottelu-soittokelloepisoodin jälkeen, joten soitin sitä kelloa taas. Normaalit ihmiset yleensä väistyvät, kun kuulevat jonkun soittavan pyöränkelloa maanisesti, mutta ei nämä idi… tyypit. He pokkana vaan jatkoivat kävelya vieri vierkkäin. Soitin uudestaan sitä kelloa, yksi heistä kääntyi katsomaan mitä tapahtui. Mitä luulette tämän idiootin tekevän? Normi-ihminen tässä vaiheessa ainakin siirtyisi, koska (daah) tajuavat pyörän tulevan ja voihan juku, se pyörä voi ehkä törmätä muhun.. Mutta ei, mitään ei tapahtunut, tyhjä ilme kasvoillaan, jätkä kääntyi ja jatkoi kävelyä neljän toverinsa vieressä. Siinä vaiheessa alkoi kyllä ottaa päähän niin tajuttomasti, että aloin ihan oikeasti pimputtamaan sitä fakin kelloa noin miljoona kerta peräkkäin, kunnes nainen (siis se aikuinen) heräsi jostain fudiskoomastaan ja sanoi pojille, että siirtykääpäs. Siis #¤%&&! Ihan oikeasti!

Normaali 5 minuutin kotimatka Ändille tunti kestävän vähintään valovuoden, kiitos fudismatsin! (Todellisuudessa se kesti jotain 15 minuuttia. Mutta hei, 15 minuuttia, valovuosi, same shit different name.) Pitääkö mun nyt sitten mukamas alkaa seuraa, milloin on matsit, jotta tietäisin, milloin voin mennä Ändiä moikkaamaan duuniin jälkeen ja milloin saan vaan mennä suorinta tietä kotia? (Mun kämppä onneksi on ihan toisella puolella kaupunkia!)

Siis argh. Niinettämikäpäivätänäänoikeinolikaan? No fakin maanantai!

PS. Kai kuuntelitte biisiä sinä aikana, kun luitte? (Jos luitte loppuun siis.. ) Mahtava soundtracki tällä postaukselle. Möhöhö.

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s