pelkään epäonnistumista.

Nukuin taas vaihteeksi älyttömän huonosti. Koska odotan sitä puhelua poliisitädiltä ja olen ihan romuna.. Joo tiedetään – olen aivan tajuttoman nössö. En tiedä miksi mua jännittää niin hirveesti. Mutta on jo korkea aika, että vuokranantaja saa vähän paskaa siitä, että heitti pois mun kamat. Sanoivat, että soittavat 8-13.30 välillä, ja kuten arvasin – heräilin jo viiden aikoihin.

Kaikki luulevat jotenkin, että olen hirvittävän rohkea ihminen. Tai siis, etten pelkää mitään. En tiedä miksi. Koska olen esimerkiksi muuttanut ex tempore pois Suomesta uuteen maahan, jossa en tuntenut ketään. Koska sitä ja koska tätä. Ja koska olen aina niin rauhallinen (believe it or not – olen aika chilli ihminen, jos en tunne kunnolla ihmisiä, joiden kanssa hengailen) ja koska mulla on paljon mielipiteitä.

Kuitenkin sisäpuolella on aina joku paniikki menossa.. Jännitän kaikkea. Siis melkein ihan joka ikistä asiaa.

Jännitän varsinkin koko tätä soppaa vuokranantajan kanssa. Jännitän mun kesäduunia, jota teen kerran viikossa. Pelkään sitä, että teen kardinaalimokan ja saan potkut. En sinänsä pelkää sitä, että mitä muut minusta oikein ajattelee, vaan lähinnä sitä, että mitä jos epäonnistun – mitä ihmiset musta silloin ajattelee? Miksi se ottaakin niin kovasti egooni, jos epäonnistun jossakin? Tiedän, että todennäköisesti kukaan ei välitä siitä yhtään mitään. Tämä aiheuttaa ihan hirvittävää stressiä mulle.

Tässäkin on yksi epäonnistumisen aiheuttaja. Heiaheia. Joo ihan mahtava tapa ylläpitää ja kirjoitella treenejä. Mutta. Ainoastaan kahtena viikkona olen päässyt mun 5 h treenitavoitteeseen. Ai onko se mulla liian korkealla? Olen jo tiputtanut sitä kymmenestä viiteen tuntiin (joo haha, kymmenen tuntia – tiedän, naurakaa vaan, en tiedä mitä oikein ajattelin silloin hehe.) Viisi tuntia pitäisi olla sopiva määrä treenata per viikko. Kuitenkin en ehdi. Ja saan inboxiini  viestin, että TREENAA PERKELE VÄHÄN ENEMMÄN SOHVAPERUNA. Jospa vaan vähentäisin mun tavoitetta vaikkapa 3 tuntiin? Eh eh. Ja sitäpaitsi, kuka ottaa nokkinsa tuollaisesta asiasta? Ainoastaan minä!

Mikä siinä onkaan, että pelkään sitä epäonnistumista niin paljon? En halua olla huono. En halua, että muut ajattelevat mun olevan huono. Siksi en myöskään ehkä sano ”ei”, jos saan esimerkiksi lisää töitä. Ensinnäkin mulla ei ole varaa sanoa ei, koska tarvitsen rahaa opintoja varten. Toiseksi, haluan näyttää kaikille, että miten tajuttoman hyvä mä oon, koska teen näin ja näin paljon juttuja – olen siis hyvä tyyppi ja herranjumala miten ahkera olenkaan.

Tällä viikolla teen kolmea eri duunia. Sain yhden kääntöhomman joka pitäisi alkaa tänään (se on tosin aika chilliä puuhaa, koska voin istua pyjamassa kotona maaten sängyssä, tehden töitä.) Tosin kolmen duunin lisäksi olen luvannut tehdä extra vuoroja meidän uudessa blogissa. Ja sitten pitäisi mennä treenaamaankin ja kaiken lisäksi mun pitää nyt hommata tää rikosilmoitus. Niin ja tottakai, mun pitäisi vielä opiskellakin.

Sinä aikana, kun teen töitä, en huomaa stressistä mitään. Saan jonkun adrenaliini-kickin ja nautin olosta. Kun tuun kotiin ja olen yksin, stressi iskee sekunnissa. Ennen viihdyin parhaiten yksin, tällä hetkellä en haluaisi olla yksin ollenkaan.

En kertakaikkiaan jaksa odottaa, kunnes neljän viikon päästä olen Suomessa – vannon kautta kiven ja kannon, etten stressaa Suomessa yhtään. Aijoo, pitää muuten varata ne liput sinne Suomeen – ettei vaan käy niin, etten saa lippua ja joudun jäämään tänne.

Miten pääsen eroon tuosta? Siis tuosta pelosta, että epäonnistun? Onko jollain toisella samanlaisia fiiliksiä? Vai olenko taas vaihteeksi yksin näitten ajatuksien kanssa?

Ja ettei tää postaus menisi ihan totaaliseksi ”vaivun-itsesääliin”-postaukseksi – katsokaa tätä kynsilakkaa! Ostin tämän China Glazen Pink Voltage (Neon) lakan puoleen hintaan. Ja se saattaakin olla ehkä mun lemppari so far. Lakka on tosin todella läpikuultavaa, joten laitoin VIISI kerrosta. Pinta on mukava, vähän mattamainen. Neonpinkki – piristää aina mun päiviä!

Mukavampaa tiistaita teille kaikille!

8 thoughts on “pelkään epäonnistumista.

  1. Se epäonnistumisen peikko ei lähde koskaan,mutta sitä oppii iän myötä pitämään aina vaan paremmin aisoissa eikä se pääse ns niskan päälle.
    Edes vitunmoinen mokaaminen ei asiaan tuo helpotusta,vaikka jotkut asiasta sen kummemmin tietämättömät väittävät että pelkonsa kannattais muka kohdata.Ja ketut…
    Nimimerkillä kohta 40 vuotta maailmaa tuijotellut.

    Tykkää

    • Joo kyllä mä ainakin huomattavasti paremmin handlaan tän nyt kun esim vuosi sitten – jolloin voin fyysisesti todella huonosti stressistä (sain esim kipeän kurkun).. joo ei mä en ainakaan ihan kaikkia pelkoja lähde kohtaamaan, varsinkaan hämähäkkejä! :D Kiitos, sulta saa aina niin kannustavia kommentteja :) ♥ Se on kai se kokemuksen syvä rinta-ääni vai miksi sitä voisi kutsua.

      Tykkää

  2. ei hätää, blogisi kautta sinusta ei ainakaan saa stressaamatonta mielikuvaa. ainakaan sen perusteella, että monestako asiasta olet kuulemma saanut paskahalvauksen :D

    Tykkää

  3. No et ole kylla yksin. Taalla toinen ihan samanlainen. Sillon kun on kiire paalla niin ei ongelmaa, ei ole aikaa stressata, mutta heti kun paaset himaan/vapaalle/etc niin kauhee stressi paalla kaikesta mita en ehtinyt tehda. Voin allekirjoittaa oikeastaan kaiken tasta kirjoituksesta (paitsi ton 3.5 tuntia liikuntaa, no way). Ei voi sanoa ei, koska sittenhan sita tunnustaa oman vajavaisuutensa. Ja miten ne muut muuten tietaa kuinka hyva ma olen jos tunnustan etten jaksa/ehdi/osaa?

    Voi kun mulla olisikin joku ratkaisu, mun oma elama helpottuis huomattavasti. Ma oon yrittanyt kuitenkin aina miettia naita juttuja niin, etta mita jos mun kaveri sanois naa samat asiat mulle. Mita ma sille sanoisin?

    Esimerkiksi: Harre god Marianne! Siis sahan opiskelet ja teet kolmea duunia, puhumattakaan siita, etta kirjotat ihan parasta blogia (itseasiassa kolmea, eiko?)! Kaikkihan tietaa kuinka kovasti teet toita, eiks se olis aika kova mimmi joka osaa sanoa ettei ehdi enempaa…

    Niin etta mieti sita! :D

    Tykkää

    • Hehehe :D Kiitos ihana! ♥ Säkin oot aika kova mimmi hei!

      Toi on kyllä aika totta, onhan mulla kädet aika täynnä :P Se on muuten todella omituista, miten se stressi tuleekin vasta sitten kun on kotona ja yksin.. Jos vaan osaisi olla välittämättä niistä muista .. mutkun se on niin vaikeaa.

      Tykkää

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s