mary ja pohjalta nousemisen jalo taito

Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet jonkinlainen henkinen vuoristorata. Kun lomailin Suomessa, en ollenkaan tiennyt mitä tulevaisuudelta halusin tai minne joutuisin. Päätöksiä ja ihmettelyitä, ahdistusta ja huonoa oloa. Ruokahaluni hävisi, makeanhimo hävisi (ja on edelleenkin poissa) ja ainoa keino pitää itseni vedenpinnan yläpuolella oli (melkein) liiallinen treeni.

Halusin hengailla kavereiden kanssa koko ajan, enkä todellakaan olla yksin kotona. Se yks, jonka nimeä emme siis mainitse ainakaan tällä hetkellä, vitutti, koska se kohteli mua aika huonosti. Mulla oli vähän töitä. Eikä oikein mitään tekemistä. Kuulin huhuja itsestäni ja porukka puhui paskaa musta (ja tekee sitä kuulemma edelleenkin.) Olin todella ahdistunut.

Joten eräänä päivänä päätin aika ex temporee lähteä Göteborgiin. Päästä pois hetkeksi täältä peräkylästä. Tapaamaan rakasta ystävääni Judithia, jota näen about kerran vuodessa. KERRAN! Mulla oli elämäni hauskin viikonloppu pitkään aikaan. Lupaan laittaa kohta niitä kuvia sieltä. Tulin ehkä takaisin tosikipeenä, mutta uudelleen syntyneenä (uuh, kliseiden äiti.)

Ensin en meinannut edes lähteä Göteborgiin, mulla ei oo varaa, ei oo aikaa lalala. Tina kuitenkin päätti puolestani, että masentelu ja itsesäälissä rypeäminen oli loppu – musta piti tehdä vähän onnellisempi ihminen, joka ei vihannut itseään. Kun se tän sanoi, nauroin ehkä muutaman tunnin. Minä – positiivinen. Ei ikinä tule tapahtumaan. Vai?

Mutta pikkuhiljaa, jotenkin aloitin tämän prosessin ihan itsestään. Ehkä jonkun piti vaan pistää pallo liikenteeseen. Sen sijaan, että aamulla katsoin meikatessa niitä kasvoni virheitä – tutkiskelin asioita, jota kasvoissani pidän: Mulla on ihan kivat silmät ja ihan kivat huulet. Poskissani olevat arvet voin peittää meikillä, kunnes mulla on varaa mennä hiomaan ne pois (tai niinkun Laura sanoisi, imuroimaan ne pois kasvoista.) Baby steps, mutta I’m getting there.

Edelleen haluaisin olla koko ajan ihmisten kanssa. Mutta, koska ikävä kyllä ystävilläni on muita menoja, kuten sellaiset pienet jutut, kuten omat elämät – mun on vaan pakko opetella olla yksin taas. Olen treenannut yksin, käynyt lenkillä, katsonut elokuvia ja sarjoja ja pelannut (ja jutellut itselleni… pitäisiköhän hankkia kala, jolle voisin puhua ilman, että vaikuttaisin kylähullulta?)

Jos joku sattuisi kutsumaan mut jonnekkin juhliin tai ulos yhdelle, lähden mukaan. Sen sijaan, että möllöttäisin kotona. Ja mulla onkin ollut ihan tajuttoman hauskaa viime aikoina. Jos joku pyytää mut kahville kaupungille ja mulla on aikaa siihen, lähden mukaan. Jos mua siis huvittaa. Vanha minä olisi todennäköisesti vaan sanonut, ettei nyt jaksa koska sitä ja koska tätä.

Ruokailutottumukseni pistin myös uusiksi. En ole syönyt kahdeksaan viikkoon ja kahteen päivään karkkia tai sokeria. Periaatteessa tämä ei ole tietoinen juttu, vaan ruokahaluni ei ole mitenkään hirvittävän suuri. Syön kuitenkin hyvin. Ja siitäkin olen saannut paljon enemmän energiaa. Siis kun en ole syönyt pizzoja monta kertaa viikossa. Yhtä hyvin olisin voinut jättää syömättä, mutta silloin treenit olisi mennyt perseelleen. En kuitenkaan kiellä itseäni syömästä mitään, jos joku tarjoaa kakkua – syön sen.  Hyvällä omatunnolla. Jopa kaksikin palaa. Mutta ei kuitenkaan tee mieli makeaa. Mutta, jos herään huomenna ja mun tekee mieli Fasun Sinistä, niin mä kyllä vedän sen.

Mulla on aina ollut vähän taipumusta siihen itsesäälissä rypeämiseen. Voihan ollakkin, että joudun sinne hetkeksi silloin tällöin. Mutta suurimmaksi osaksi en ole siellä juuri nyt. Pitkästä aikaa pystyn katsomaan itseäni peilistä ilman, että vihaan sitä, mitä näen. Alan taas pitkästä, pitkästä aikaa pitämään itsestäni. Ja viime kerrasta onkin todella pitkä aika.

Olen jopa käynyt yksillä treffeillä – jotka meni ihan päin persettä. Vanha Marianne olisi varmaan piiloutunut viikoksi kotiinsa ja itkenyt silmät päästä – mutta uusi Marianne vaan nauroi asialle kavereiden kanssa. Kaverit tosiaan luulivat, että olen seonnut lopullisesti. Tämä tosiaan ehkä selittää tämän muutoksen aika hyvin. Tästäkin kerron sitten joku toinen kerta, promise. Koska se on oikeasti aika huvittava tarina.

Ja se, että lähdin aika ex tempore sinne Suomeenkin tässä vähän aikaa sitten. Se teki todella hyvää. Mun on siis näköjään pakko päästä kotiin Helsinkiin vähän useammin, kuin kaksi kertaa vuodessa. Koska perhe on paras! (Kun välissä on vähän etäisyyttä, hehe.)

Olen ottanut hajurakoa siitä yhdestä. Musta vaan tuntuu, että nyt on aika keskittya itseeni ja omaan hyvinvointiini, ja silloin en voi olla ihmisten lähellä, jotka kohtelevat minua kuin ilmaa ja jotka vaativat mua olemaan tietyllä tavalla. Ja se on ihan fine. Mulla on paljon omia juttuja meneillään just nyt ja haluan siis keskittyä niihin. Se yks pelästyi tätä, ja luuli, etten ikinä enää halua olla sen kanssa yhteydessä ja jopa ihan itsestään pyysi anteeksi viimeaikaista käyttäytymistään – mikä yllätti aika reippaasti. Kyllä mä jonkun parin-kolmen viikon jälkeen (ehkä) pystyn hengailmaan sen kanssa. Saa nähdä.

Olen myös ottanut etäisyyttä siihen porukkaan, jotka eivät tee mitään muuta paitsi puhuvat paskaa ihmisistä. Jos nyt niin kovasti haluavat musta puhua, tehkööt niin. En edelleenkään tiedä, kuka on laittanut huhut liikkeelle – mutta en jaksa sitäkään stressata enää. En vaan jaksa keksittyä kaikkiin negatiivisiin asioihin.

Summa sumarum. Kyllä tämä tästä. Etsin uutta duunia ja uutta kämppää – huomenna saan uuden kirjahyllyn, eli ehkä tästä kämpästä tulee vähän mukavampi. Koulu alkaa kohta taas, ja tällä kertaa aion ihan oikeasti hoitaa homman kotiin. Mulla on hauskaa. Tapaan uusia ihmisiä. Kohta olen taas löytänyt itseni. Ja mähän oon oikeasti ihan hyvä tyyppi.

Haluan vielä kiittää kaikkia ihania, jotka ovat kestäneet valitustani tässä kesän aikana. Varsinkin Jennyä, joka on uskollisesti rauhoittanut mua Facebook-chatin kautta ja viinilasillisten ääressä. Heliä, joka tarjosi mulle pannullisen kahvia – ja kuunteli tuntikausia valitusta. Tinalle, joka on kasvotusten jaksanut mua ja joka antoi mulle nukkumapaikan, kun en kestänyt itseäni – ja joka laittoi tämän pallon liikenteeseen. Systerii, joka on ollut ihan paras so far ja tietää miltä tämä tuntuu – ja joka tajusi, että hengailu kotona leffan ääressä oli paljon kivempaa, kun baariin meneminen. Laura, joka oli ainoa, joka uskalsi sanoa mulle, että nyt riittää tää itsesäälissä rypäminen – RYHDISTÄYDY! Ja finally, kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette tsempanneet mua kannustavilla sanoilla.

Ja don’t worry. Ei tästä blogista tule mitään ”elämä on tanssia vaaleanpunaisilla ruusuilla”-blogia. Ihan sitä samaa scheissee täällä varmaan tulee olemaan.

Mainokset

3 thoughts on “mary ja pohjalta nousemisen jalo taito

  1. Päivitysilmoitus: vihdoinkin kotona. | Mary ihmemaassa

  2. Hyvältä kuulostaa ♥ Ja joo, suosittelen ottamaan etäisyyttä ”siihen yhteen”, koska kukaan ei tarvitse ympärilleen sellaisia ihmisiä, jotka kohtelevat sinua huonosti tai vaativat olemaan jotain muuta kuin olet :)

    Tykkää

    • Jess eikö vain? ^^ ♥ Joo mä en halua enää negatiivisia viboja antavia ihmisiä mun elämään. Oli jo aikakin hankkia vähän ballzeja!

      Tykkää

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s