”mun ei kyllä pitäisi, mutta kun.. ” – kun melkein juoksin seinään (taas vaihteeksi.)

Kaksi asiaa, mitä mun on pakko oppia –  varsinkin näiden parin-kolmen stressaavan viikon jälkeen – on a) sanoa ei ja b) ottaa rennosti. Kaksi asiaa, mitä en ole oikein koskaan osanut tehdä. Oli taas aika pysähtyä hetki ja katsella tilannetta vähän ja oppia nämä kaksi asiaa.

Ensinnäkin, skippasin keskiviikkona luennon (tämä on kyllä aika paha – 1.5 viikon jälkeen haha), koska olin niin väsynyt ja halusin oikeasti nukkua sen verran, että elimistö on oikeasti levännyt. Olen sitäpaitsi yrittänyt, ihan oikeasti, mennä nukkumaan sen verran ajoissa, että saan nukuttua ainakin seitsemän ellei jopa kahdeksan tuntia. Ei ole mitenkään kivaa, että melkein ihan ventovieraat ihmiset tulevat sanomaan, että näytätpäs muuten todella väsyneeltä (tämä on muuten ihan true story.) Olen muuten nukkunut viimeiset yöt aika hyvin. Ottaa kuitenkin vähän päähän, että kun tulen kotiin syön vaan iltapalan äkkiä, katson yhden jakson jotain sarjaa ja menen nukkumaan. Pitää vaan muistaa, että tämä ei kestä ikuisesti. Siis että teen 13 tunnin duunipäiviä, tämä on vaan väliaikasita.

IMG_20130513_081753Sanoin myös keskiviikkona ei iltaduunille ja menin Combatiin – se teki todella, todella hyvää (pääsin eroon vähän aggressioista hehe.) Lisäksi meidän ohjaaja sanoi baibai nykyiselle koreografialle ja oli sekoittanut vanhoja, viiden vuoden takaisia biisejä ja tehnyt niistä koreografian. Oliko edes vähän nostalgista! Ensinnäkin tuntui vähän pahalta, koska periaatteessa tarvitsin ne muutamat hilut mitä olisin saannut duunista. Mutta välillä pakko hiljentää se sisäinen raha-ahne hirviö ja ajatella terveyttä. Olen aika ylpeä itsestäni. Itseasiassa todella tyytyväinen. Sanoin ei.

Suurin juttu, mitä mua on tässä viime aikoina stressannut on liikunnan puute. Vielä kolme viikkoa sitten kävin 5 kertaa viikossa salilla ja treenaamassa – nyt se on nippa nappa 3 kertaa, jos edes sitäkään. Tämä on ahdistanut mua kovasti viime aikoina, tunsin olevani luuseri. Kunnes tajusin, että on aivan turhaa antaa tämän asian ahdistaa (koska työkiire stressaa jo ihan tarpeeksi..) Siis kolme salikertaa viikossahan on muuten aika hyvä suoritus kuitenkin. Itseasiassa, eikö se ole se suositeltava määrä? Niinpä. Joten tästä lähtien käyn salilla, kun mulla on aikaa. Tai sitten poistan yhden työvuoron keskellä viikkoa, ja käyn salilla.

No entäs se ruokailu? Valitin tuossa vähän aikaa sitten, että yhyy, ruokailu on myös mennyt päin persettä tämän stressailun takia. Mulla ei ole energiaa tarkkailla ihan jokaista kaloria – en kyllä sitä muutenkaan ole tehnyt. Syön  kun ehdin, ja melkeinpä mitä huvittaa. Olen tehnyt eväät töihin. Olen syönyt hedelmiä ja vihanneksia. Mutta olen myös syönyt karkkia. Ja jäätelöä. ( Miksi sitä heti hamuaa sokeria, jos on vähän stressaantunut?) Ja itseasiassa söin pari päivää sitten illalliseksi pussin sipsejä. Kokonaisen pussin. Dipillä. Kun tungin ensimmäistä kourallista naamaan, alkoi ahdistaa – here we go again – alamäki alkaa, kaikki duuni mitä tässä olen tehnyt viimeisten kuukausien aikana menee nyt ihan hukkaan. Tajusin, että taas vaihteeksi vaan mollaan itseäni ja aiheutin itselleni lisää stressiä. Aivan turhaa. Joten laskin kymmeneen, otin mukavamman asennon sohvassa ja jatkoin sipsien lataamista suuhun. Sanoinkuvaamattoman ihana tunne – ja hyvää!

On se muuten hassua, miten sitä voikaan seistä itsensä tiellä. Sanon aina kaikille ystäville ja perheelle, että pitää olla tyytyväinen itseensä. Huomioida niitä hyviä puolia itsessään ja hyviä juttuja mitä tulee tehtyä eikä potkia itseään, jos esimerkiksi sattuu tekemään jotain, mikä ei ole ”oikein.” Tämä on elämää. Välillä on stressiä. Välillä ei ehdi, taikka jaksa tehdä niitä asioita mitä ”pitäisi” – välillä voi ihan oikeasti tehdä, mitä ikinä haluaakaan. Oli se sitten syödä sipsipussi illalliseksi tai treenaamisen sijaan istua sohvalla elokuvaa katsoen karkkipussi sylissä. Ilman, että moittii itseään siitä.

On se kumma, että pitää melkein juosta seinään, kunnes saa tällaisia ilmestyksiä. Olen mielestäni ollut viimeisten kuukausien aikana suhteellisen kiltti itselleni – kunnes iski kova duuniputki ja yhtäkkiä vaadin itseltäni aivan liikoja. En ole superihminen, miksi en voi muistaa sitä? Pitääkö mun laittaa jotain muistutuksia ympäri kämpän, että muistan kaiken tämän vielä huomennakin? Ehkäpä. Siinä voisikin olla ideaa. Ehkä tatuoin sen otsaani.

Eli mitä opin tällä kertaa? Uni on tärkeää, siis todella, todella tärkeää. En saa vetää itseäni turpaan, jos satun syömään jonkun ylimääräisen herkun (sanon tähän vielä, että kyllä söin herkkuja muutenkin – en vain niin paljon kun nyt näiden kolmen viikon aikana) – en laihdu 5 jos syön yhden salaatin, en lihoa 5 kg jos syön yhden pizzan. Liikun, kun ehdin – en moiti itseäni, jos en ehdi sinne pariin päivään. Vaikka olenkin aika kovis ja mahtava ihminen, mulla ei kuitenkaan ole mitään supervoimia – olen vaan ihminen.

Tunnistaako joku itsensä? Huomaatteko ajattelevanne samalla tavalla? Onko ”mun ei kyllä pitäisi tehdä niin ja näin, mutta kun..” – ajattelu tuttua? Lopetetaanko tällaiset ajattelumallit ja ollaan vaan ihan kilttejä itsellemme? Eikö se olisi ihanaa?

PS. Onko se vaan minä, vai tuntuuko teistäkin siltä, kun toistaisin itseäni? Hahah.

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s