no words.

Heissan.

Long time no .. write. Olen ottanut vähän paussia .. no elämästä ylipäätänsä, ja siinä samalla blogi on saanut olla omassa rauhassa. Syy tähän paussiin on, ehkä kuten jotkut teistä jo tietävät Instagramin puolelta on, että isäni menetti taistelun syöpää vastaan toukokuun alussa ja olen pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti kokoamassa itseäni ja jatkamassa elämääni.

Tää on aika jännää, tiesin tämän koittavan jo siitä asti kun sain tietää isän syövästä päivää ennen mun synttäreitä, puolitoista vuotta sitten. Varmaan joku fiksu tästä kykenee laskemaan, että kirjoittaminen noin ylipäätänsä hupeni niihin aikoihin. Asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Jotenkin pää ei vaan tahdo ymmärtää sitä, että isä on nyt poissa ja pitäisi nyt pärjätä yksinään. Isä oli mun mentori, se jolta kysyä ihan mitä vaan mitä ihmetytti – ja vastaukset sai yleensä nopeammin kuin googlettamalla. Kuka mua nyt auttaa kun tietokone vittuilee? Entäs kun ruotsin pankkisysteemi ja byråkratia kusee? Tai kuka naureskelee mun kanssa ruotsalaisten idioottimaiselle käytökselle?

Olen kirjoittanut tätä kirjoitusta päässäni jo yli puolitoista vuotta. En tiedä edes mistä aloittaa, kun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta kaikki on ihan sekaisin. En oikeastaan koskaan julkisesti kertonut isäni sairaudesta, ainoastaan lähimmille ystäville ja työkavereille. Suurinpiirtein samassa tilanteessa oleva ystäväni kertoi pitkän Facebook-tilityksen kautta noin koko Ruotsille isänsä sairaudesta, itse vaikenin. Jotenkin en kestänyt sitä sääliä, mitä ihmisiltä saa (itseasiassa sen sääli on vielä pahempi nyt, kun isä on poissa.) Tämä on elämää, ja elämä on suurimmaksi osaksi perseestä, niinhän se on. Nyt kuitenkin kerroin. Enkä edes tiedä, tuntuuko paremmalta, vai lisäsikö tämä postaus vaan ahdistuneisuutta?

Se on kuitenkin hassua, minkälainen vuoristorata elämäni nykyään on. Tiettyinä päivinä voin hyvin ja elämä hymyilee. Hetkittäin, unohdan isän kuoleman, ja olen melkein jo soittamassa hänelle, koska löysin aivan naurettavan artikkelin ruotsalaisten tyhmistä idoista. Tai kun pelasin Lego Dimensionsia ensimmäistä kertaa ja haluaisin niin kertoa siitä faijalle – ja sitten muistan, etten voikaan soittaa. Silloin se suru jotenkin vaan tulee pinnalle uudestaan ja joutuu niinkun kokoamaan itsensä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Tietyt asiat kaduttaa. En saanut sanottua isälle kaikkea mitä olisin halunnut sanoa. En ehtinyt tehdä isän kanssa kaikkia asioita mitä olisin halunnut. En saanut kokea elämäni tulevia kohokohtia isän kanssa, mutta sille ei nyt oikein voi mitään. Toivon, että olisin sanonut sanottavani useammin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että viimeisen puolentoista vuoden aikana sain hyvän suhteen isääni. Ja olen tyytyväinen panokseeni, että vietin paljon laatuaikaa isän kanssa – sen takia olenkin matkustanut aika paljon Suomeen viimeisen vuoden aikana. Ne matkarahat tuntuvat parhaimmalta sijoitukselta jonka olen tähän saakka tehnyt, näin jälkeenpäin katsottuna.

En oikein tiedä mitä tällä postauksella haluan sanoa. Onko mulla edes mitään pointtia. Se, että kirjoitan on jo askel kohti parempia päiviä. Blogi on ollut kuin raskas, tonnilta painava mötikkä hartioilla, mutta nyt jotenkin sekin alkaa helpottaa ja huomaan usein, että ooh tästä voisi kirjoittaa ja tästä, sekä tuosta. Ehkä pikkuhiljaa alan saamaan energiaa jopa kämpän fiksaukseen, sekä hoitaa koulu loppuun – joka nyt pakostakin jäi tuossa keväällä, kun ruodasin edes takas Helsinkiin täältä Ruotsista.

Muutenkin syksy on aivan auki, en tiedä mitä haluan tehdä tai minne haluan suunnata – jäädäkkö hetkeksi vielä Ruotsiin vai onkohan korkea aika palata juurilleen? Vai mitä, jos vaan ostaisi viimeisillä rahoilla menolipun jonnekkin lämpöiseen paikkaan ja jäisi sille tielle? Haluan kokea uusia asioita. Haluan oppia uusia asioita. Haluan nähdä maailmaa. Haluan niin paljon, ja vaihteeksi tuntuu siltä, kun energiaa on juuri ja juuri roskien ulos viemiseen (johtunee ehkä siitä, että sain unta noin kahdelta – koska vedin vahingossa päikkärit töiden jälkeen – ja sitten heräsin tietenkin klo 6 – koska vapaapäivä.)

Ehkä halusin vaan kertoa, että vaikka menen läpi elämäni tähän asti vaikeinta aikaa (ja olen tehnyt sitä jo tovin), niin olen kuitenkin ihan ookoo. Voin ihan hyvin.

Tästä siis eteenpäin, palataan kohta asiaan.

Pitäkää huolta itsestänne, ja toisistanne ♥

Marianne xoxo

10 thoughts on “no words.

  1. Eikä :(( tuli niin puskista kuin vain voi, en tiedä mitä kirjoittaisin. Mun läheinen on myös menehtynyt syöpään ja muistan, miten sumussa elin pitkään suru-uutisen jälkeen. Nykyään kun aikaa on kulunut jo monta vuotta, pystyn vihdoinkin muistelemaan häntä muiden kanssa itkemättä ja hauskojen juttujen miettiminen tuo hymyä ja nauruakin. Mulla meni pitkään ennen kuin pystyin edes sanomaan hänen nimensä ääneen. Aika ei paranna haavoja mutta arpien kanssa oppii elämään.

    Suuret tsempit ja jaksamiset <3

    Tykkää

    • Kiitos ♥ Ei sitä tarvitsekaan välttämättä mitään kirjoittakaan :) Syöpä on joo aika vittumainen tauti :( päivä kerralla eteenpäin.

      Tykkää

  2. Lämmin osanotto <3 Omien vanhempien menetys on jotain sellasta mitä en pysty edes ajattelemaan ilman isoa palaa kurkussa. Ei vaan pysty hyväksymään että joskus sekin päivä koittaa vaikka kuinka vastaan rimpuilisi. En voi edes siis kuvitella millasta se on ja miten pahalta susta tuntuu.
    Voimia, olet ajatuksissa <3

    Tykkää

    • Kiitos ♥ Ei voikaan, ei sitä vielä oikein tajuakaan. En tiedä milloin tulen tajuamaan kunnolla, ihan kun lapsuuden pahin painajainen – joka vihdoinkin on toteutunut.

      Tykkää

    • Kiitos ♥ Joo nyt on tosin töitä niin paljon ja tappava helle, että tuskin jaksaa tehdä mitään. Kyllä mä kohta palaan ruutuun taas :)

      Tykkää

  3. Olenkin hieman ihmetellyt, että mitä lie tapahtunut kun blogi ollut niin hiljaisena.
    Voe hittovie, otan osaa. <3
    Oma isä läksi kun olin 11-vee ja nyttemmin kun siitä on niin paljon aikaa, se on suht fine mutta toki vieläkin ikävä iskee ja vallankin sellaisiin tärkeisiin tapahtumiin että voikun olisit täällä kun tyttäresi kihlautui ja poikasi sai tyttölapsen jne.
    Mutta suru helpottunee ajan kanssa. Plus että mukava taas lukea sun juttuja. :)

    Tykkää

    • Kiitos ♥ Voi että, niin taitaa olla hankalimmat paikat nuo erikoiset tapahtumat elämässä.. Pikkuhiljaa kohti parempia päiviä, pitää vaan jotenkin elää sellaista elämää, että faija olisi ylpeä :)

      Kiva kuulla, että mun juttuja on kaivattu ♥

      Tykkää

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s