suomalaista logiikkaa..?

En yleensä kirjoita mitään tämänkaltaisia postauksia, mutta en oikein osaa ymmärtää suomalaisten reaktioita koskien tätä koko Saara Aalto-juttua. Ensinnäkin, itse en ole nähnyt X Factoria (paitsi pari jaksoa kun olin Suomessa viime viikolla) – koska en katso televisiota, enkä edes tiedä näytetäänkö sitä Ruotsissa (en usko..)

Mutta, olen seurannut tätä enemmän tai vähemmän iltalehtien ja somen kautta. Ja en voi ymmärtää suomalaisten reaktioita (nyt yleistän, huom) joka meni about näin:

– X Factorin alussa kaikki olivat silleen, että voi luoja ei kai tää muija ole tosissaan, kuka se luulee olevansa, ei se tule voittamaan, KAMALA!

– No sitten kävikin niin, että Saaralla meni aika hyvin kilpailussa ja sitä enemmän suomalaiset olivat silleen, että oujee HYVÄ SAARA, OOT TÄHTI!

– Nyt kun Saara tuli kakkoseksi (joka on aivan sairaan mahtavaa hei, kun miettii vähän), olen ehtinyt lukea jo aika monesta paikasta salaliittoteorioita siitä, että koko hela hoito on lavastettu ja sen takia Saara ei koskaan olisi mitään mahdollisuuksia voittaa.

Eli mitä en ymmärrä on se, että miksi pitää aina olla niin tajuttoman negatiivinen, eikä ikinä toivoa kenekään menestystä alusta alkaen? Sitten yhtäkkiä ollaan silleen, että woop woop HYVÄ, HYVÄ OOT IHANA – kun menee vähän paremmin? Ja miksi, oi miksi, pitää aina vetää jotain salaliittoteorioita mukaan tuloksiin – tämä tulee myös vastaan joka vuosi lätkän maailmanmestaruuskisoissa (”Putin on lahjonnut tuomarit, siksi Suomi ei voittanut”, ”xx ovat doupattuja” blablabla yhyy wää wää..)

hmmwhatVoisiko joku selittää tämän ilmiön minulle, kun en oikein ymmärrä? Miksi ei voi vaan olla silleen, että YOU GO GIRL, alusta asti? Miksi? Ja hei, salaliittoteorioita? Kamoon. Ihan oikeasti. Negatiivisuus on hei aika perseestä..

Vaikka Saaran tyyli ei oikein ole minun teekuppini, minusta oli aivan mahtavaa, että hänellä meni niin hyvin (ja tykkäsin oi, niin paljon hänen Sian ja Björk-covereista) ja toivon kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikka eihän hän henk.koht. tule tätä koskaan lukemaan. Hyvin vedit alusta asti!

Piis aut.

Mainokset

sinkkuelämää: kun ystäväni ilmoitti, että on järkännyt minulle sokkotreffit

Ensireaktio oli..

panicnggJa tämä tapaaminen on kuulemma heidän Halloween-bileissä, jonne minun on nyt pakko mennä. Tulevat hakemaan autolla, niin en voi edes livistää.. (tosin minunhan ei tarvitse avata ovea, ellen halua..)

internal-panic-attackPahinta tässä on vielä se, ett kuulemma, ystäväni ovat kertoneet kaiken musta tälle tyypille, jonka nimeä tuskin edes tiedän. Eli se tietää kaiken (KUTEN MITÄ?? Ei kai ihan kaikkea??) minusta ja minä en edes tiedä sen nimeä? Reilua? I think not.

what-is-your-problemAnteeksi kaverit, mutta – OLETTEKO KOSKAAN TAVANNEET MINUA?

confused5Olen maailman epäsmoothein ihminen, sosiaalisesti kömpelöin koskaan. Miten luulette tämän tapaamisen menevän, että tavataan ja istutaan koko ilta juttelemassam hihhittelemässä ja skoolaten ja kaikki on laadidaa oi niin ihanaa? Yeah, right.. Tämä tulee menemään niin, että ensin a) minä saan paniikin, ja menen vessaan piiloon – hyperventiloimaan pariksi tunniksi, sitten b) uskallan tulla ulos, kun olen juonut x-määrän alkoholia – eli kivassa pienessä jurrissa… (joka on aina hyvä idea tällaisissa olosuhteissa.. juu..) ja sitten c) jos, JOS uskallan jutella tyypin kanssa – tulen vaan tuijottamaan lasiini koko ajan ja änkyttämään, ja d) jos.. JOS .. saan jotain sanottua, sanon tietenkin jotain omituista tai epäsopivaa.. Koska minä olen sellainen… Siis miten, MITEN saitte päähänne, että tämä olisi jotenkin hyvä idea? Haluan, nay – VAADIN – saada vastauksen?

how

Nyt sitten mietin tässä, että mennäkkö vai eikö mennä? En tiedä miksi pukeutua, koska kun sain tietää siitä, että minut leikataan pari päivää ennen halloweenia, hautasin unelmani tämän vuoden pippaloista – enkä miettinyt mitään outfittia.. Jos joku nyt keksii äkkiä jonkun idean, johon voi yhdistää ontumisen ja kainalokepit, kertokaa äkkiiäkkii! Lupaan siinä tapauksessa mennä, ja kertoa miten tämä kohtaaminen meni.. Aikaa on vielä noin 8 tuntia.. Pellet ovat out of the question, koska se on kielletty sattuneiden tapahtumien takia – sekä bileissä, että jokaikisessä klubissa ja baarissa täällä, plus, että en halua saada sydäriä, jos katson itseäni peilistä.

Nyt keksimään ideoita, än yy tee nyt! Ja onko joku muu menossa Halloween-bileisiin?

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

xoxo, Marianne

mulkut salilla – käytöstavat? mitä ne on? jotain syötävää vai?

Tässä on yksi esimerkki, miten ei tule käyttäytyä kuntosalilla.

Tapahtui eilen salilla:

Istahdin rear dec/pec dec laitteeseen, laitoin kuulokkeet korviin, asetin painon lämmittelyä varten ja valitsin hyvän biisin treeniä varten. Lämmittelykierroksen vedin hitain liikkein, koska selkä on ollut entistä hankalampi nykyään – nyt ei ollut kiireän treenin paikka. Oli siis todella hyvä fiilis! Kun lämmittely oli valmista ja olin aloittamassa kirjoittamaan vastuksen muistiinpanosovellukseen kännykkääni (kyllä kirjoitan aina ylös kuinka paljon nostan ja missä laitteessa – jotta näen että kehityn), näin sivusilmällä, että eräs mies yritti sanoa minulle jotain. Voi huokausten huokaus, en voi sietää kun minua häiritään salilla. Otin kuulokkeet pois korvista, koska olen sentään (yleensä) kohtelias:

”Niin?” kysyin mieheltä.
”Saanko vetää välissä, kun sä huilit?” hän kysyi.
”Juu et saa, saat odottaa.” vastasin kohteliaasti kuitenkin, koska en halua jakaa laitetta ventovieraan kanssa, koska en pysty keskittymään kun joku hönkii niskaan.

Normaalit ihmiset kunnioittaisi tätä. Okei, tämä tyttö haluaa vetää tässä rauhassa, menen tekemään jotain muuta silloin välissä. Mutta ei. Kun olin juuri jatkamassa treeniäni.. mies jatkoi.

”Mitä se sinua mukamas haittaa, jos mä vedän välissä?” hän tivasi.
”Koska mä sanoin, että ei. Täällä on muitakin laitteita, ole hyvä ja käytä niitä sinä aikana, kun tämä on varattu.”
”Kamoon, anna mä nyt vedän siinä.”
”Ei. Mene nyt pois siitä häiritsemästä. Odota vuoroasi.”

gettingannoyedTässä kohtaan ainakin seminormaali-ihminen antaisi periksi ja poistuisi. Laitoin kuulokkeet takaisin korviini ja olin valitsemassa uuden biisin, ja meinasin kirjoittaa vastuksen siihen sovellukseen kun mies alkoi huutamaan. Kyllä. Huutamaan.

”Senkin huora, leikit vaan kännykkäsi kanssa, ihan hyvin voisin vetää sinä aikana.”
”Anteeksi? Mitä oikein sanoit minulle? Voisitko vähän rauhoittua ja suksia vittuun siitä, ja antaa mun treenata rauhassa. Kiitos.”
”Ai voinko rauhoittua? RAUHOITTUA? Herranjumala! Mitä se sinua mukamas häiritsee, helvetti, jos mä vedän muutamat setit tuossa välissä..” mies huutaa naama punaisena – noin 20 cm naamastani, ja sanoo sitten jotain omalla kielellään, jota en tietenkään ymmärtänyt ja poistuu kova-äänisesti toiseen laitteeseen, josta hän näkee milloin olen valmis.

sayhuh
Itse kiehun raivosta tapahtumasta. Jotenkin, surrealistinen olotila siitä mitä just tapahtui. Siis joku ventovieras tulee vaan raivoamaan tuosta noin vaan. Ja koska hyvällä fiilarilla alkanut treeni meni suorastaan päin helvettiä tapahtuneen takia, omat pirunsarvet tuli esille, ja treenasin eeeerittäin hitaasti siinä laitteessa, koska näin kun mies kyyläsi koko ajan. Tein jopa muutamat extra setit ja nyt takahartiat ovat kyllä saaneet kuukauden edestä treeniä. Näin kun miehellä meni lopullisesti hermot, ja lähti pois salilta. HA! Siitäs sait mulkku.

uhhuhOlin siis niin vihainen vielä monta tuntia tuon jälkeen, niin vihainen, että oikein tärisin. Tärisin jopa silloin koko tapahtuman aikana, mutta ylen kuitenkin ylpeä itsestäni, etten alkanut huutamaan takaisin ja alentunut samalle tasolle tämän imbesillin kanssa. Tai antanut periksi tälle salifasistille.

Tämä ei ole edes ainoa kerta kun olen joutunut tämänkaltaiseen tilanteeseen. Kerran kun vedin penkkipunnerrusta – ja mulla kestää siinä liikkeessä, koska treenini fokus on voimanostoissa (penkkipunnerrus, maastaveto ja kyykky.) Silloin minua häiritsi (taas vaihteeksi) mies ja hänen poikansa. ”Saako vetää välissä?” Et, koska mä oon tässä nyt, odota vuoroasi. ”Ihan nopeasti vedetään.” Ei, minä olen tässä nyt, odottakaa – samalla haen lisää painoja ja jäbä menee vetää siihen, ja se päättyi sitten niin, että jaettiin se penkki ja mun treenit meni aivan päin hevonhelvettiä, koska en pystynyt keskittymään. Ja lähdin pois ennen aikojani.

Siis mikä juttu tämä on?

Ensinnäkin, toki saa kysyä! En minä sitä. Jotkut eivät ehkä hirvittävästi välitä siitä, jakaako jotain laitetta jonkun toisen tuntemattoman henkilön kanssa. Mutta, jos joku sanoo ”ei käy” – kunnioita sitä! Ihan oikeasti! Jotkut ihmiset (esmes minä) ahdistun, kyllä ihan oikeasti ahdistun siitä, kun joku hönkii niskaan tuolla tavalla. Kuuntelen omaa musiikkia kuulokkeiden kanssa, jotta saan mahdollisimman vähän ihmiskontaktia salilla – koska se salitreeni on minun terapiaa, ja haluan tehdä sen rauhassa.

Ja sitäpaitsi – kuntosali on sellainen paikka, että siellä on muitakin ihmisiä. Hyväksy fakta. Et omista koko paikkaa, eikä sun treenit mene pilalle millään tavalla, jos et sattumoisin pääse tekemään sitä siinä järjestyksessä jonka treenin tulisi tehdä (isoimmat lihakset ja monimutkaisimmat liikkeet ensin, ja sitten kohti pienempiä lihaksia ja eristäviä liikkeitä). Lupaan, joka ikinen kuntosalilla ollut henkilö on joskus joutunut tekemään kompromissin missä järjestyksessä ja mitä laitteita käytetään, koska se haluamansa laite/painot on ollut varattuna. JA ME OLLAAN TEHTY SE ILMAN MITÄÄN HUUTOA TAI MULKKUMAISTA KÄYTÖSTÄ! Ja eikä meidän haba ole kärsinyt siitä ollenkaan – itseasiassa, pieni vaihtelu  välillä treeneissä on vaan hyväksi lihaksille, shock the system you know!

Ja toiseksi. ”Senkin huora.”

ohreallyEt sitten mitään kehittävämpää keksinyt? Mitä tälläkin oikein yritit sanoa? Että minä naisena en kuulu ”miesten salille?” Vaan minun tulee treenata naisten salilla (joka siis fitness 24/7:llä on?) – Sori mutta ne painot sillä puolella ovat liian kevyeet mulle, sorri että olen niin epänaisellinen. Että sinä, miehenä, olet etuoikeutettu tekemään juuri niin kuin sinä haluat? Ja koska et saa tahtoasi läpi, huorittelu on aikuisin tapa jatkaa keskustelua? Kyseessä oli sentään 40-50 vee mies. Ei siis mikään teini… Yeah, sanonpahan tähän vain että voi huh huh, 1800-luku soitti ja haluaa ajattelumaailmansa takaisin. Ehkä tämän miehen tulisi hankkia oma sali itselleen, jotta ei muut ihmiset – tai siis naiset – pilaa hänen päiväänsä.

Ja, etkö vieläkään ole kuullut siitä, että ei tarkoittaa ei? Haluaisin tietää, miten tämä tyyppi olisi reagoinut, jos olisin ollut mies ja olisin sanonut ei. Varmasti olisi mennyt mukisematta pois siitä odottamaan vuoroaan jonnekkin muualle. En halua tehdä tästä asiasta naiset vs miehet – juttua, mutta ajatus kuitenkin tuli mieleen.

Olenko minä jonkinlainen idioottimagneetti, vai ovatko muut joutuneet vastaavaan tilanteeseen?

xoxo, Marianne

kun joutuu ensimmäistä kertaa leikkaukseen

Kun kotiuduin Suomen reissulta viime viikolla huomasin, että olin saanut postia Örebron Yliopistolliselta Sairaalalta. YES! Vihdoinkin, kauan odottamani kirje on saapunut. Revin sen jo portaissa auki: Tervetuloa lokakuun 27 päivä polven tähystysleikkaukseen! JAA!

happyyVihdoinkin polveni leikataan. Vihdoinkin! (Päivän sana?) Aloin heti kuvittelemaan elämästä kivuttoman polven kanssa, joka ei natise kävellessä, ah – voin ehkä jopa käyttää korkokenkiä taas, ja mitä parasta – voin ehkä tehdä kyykkyjä – siis KUNNON kyykkyjä. PAINAVIA kyykkyjä. Ehkä. Ehkä, jos menen oikein crazy bananas – voisin mennä juoksemaan. JUOKSEMAAN. Mutta olisin todella iloinen siitä, jos tuo särky vain hävisi.

Sitten luin koko lapun läpi. ”Koska kyseessä on paikallispuudutuksella tehtävä tähystys, voit syödä ihan normaalisti leikkauspäivänä.” Eeh. Paikallispuudutus. Muistin, miten olin ortopedini kanssa keskustellut tästä, kun hän soitti minulle toukokuussa ja kertoi magneettikuvien tuloksesta ja kertoi, että hän haluaa leikata polven, koska olen vielä ”niin nuori ja se on ehkä pelastettavissa..” Ortopedi selitti, että saan itse valita, haluanko että leikkaus tehdään puudutuksella vai haluanko nukutuksen. Koska en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa – siis leikkauksessa – niin en osannut vastata kysymykseen, vaan kysyin hänen mielipidettä asiasta. Hän kertoi, että paikallispuudutuksella pääsen nopeammin leikkaukseen, ja hän uskoo, että olen henkisesti sen verran vahva, että kestän olla hereillä leikkauksen aikana. Sanoin ok, tehdään niin.

Tässä kohtaa kaikki nauravat, ”henkisesti vahva”. Minä. Haha. Joo. Hahaha.

Mutta kun luin tuon siitä paperista ja aloin miettimään, mitä kaikkea se tarkoitti, siis se hereillä oleminen. Vaikka en tunne mitään kipua, niin tunnen jotain siellä polven sisällä. Kuulen mitä he tekevät. Ja pahimmassa tapauksessa näen mitä he tekevät. Joten mulle iski paniikki. MUN ENSIMMÄINEN LEIKKAUS EVÖR – ja tulen olemaan HEREILLÄ! En saanut mitään pientä paniikkia. Vaan kunnon paniikkikohtauksen.

panicattackfeelsLong story short. Jos mennään vähän taaksepäin ajassa, noin puolitoista vuotta jotakin tapahtui polvessa – mitä siis minä en osaa selittää, eikä edes lääkäri, eikä fyssari, eikä edes magneettikuvat polvesta. Olen tässä rampannut edestakas lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt kuntoutustreeniä niin paljon, että se tulee ulos korvista, syönyt morfiinipohjaisia kipulääkkeitä ja olen ollut hetkittäin niin turhautunut kivusta. Kun siihen vielä lisätään paskana oleva selkä, niin avot – kyllä elämä on ollut välillä ihanaa. Kuitenkin, olen yrittänyt olla valittamatta siitä, että mulla on enemmän kivuiliaita päiviä, kun kivuttomia. Koska se valittaminen ei oikein auta mitään, sen opin isältäni. Viime syksynä sain uuden lääkärin, joka kerrankin otti kipuni todesta ja laittoi lähetteen ortopedille. Ortopedi tutki polveni tammikuussa tänä vuonna. Pääsin magneettiröntgeniin huhtikuussa ja tulokset sain toukokuussa. Leikkaus.

Ja nyt se leikkaus on ihan nurkan takana. Ja tottakai minulla oli tuhatsata kysymystä, ja paperissa oli numero, johon voi soittaa ja kysyä. Tottakai soitin, halusin vastaukset kysymyksiini. Sillä ensinnäkin, paperissa luki, että jos luulet, että tarvitset kainalosauvoja – ota mukaasi yhdet, sillä muuten ne joutuu ostaa. OSTAA. Ai niinkun miksi ostaisin kainalosauvat, muistoksi vai? Vai olettavatko he, että kaikilla on sauvat jossain nurkassa lojumassa. Naulaanko ne seinään kiinni sisustuselementiksi? Ja sitäpaitsi ihmettelin, mitä ihan tarkasti minulle tehdään ja kuinka kauan tulen olemaan saikulla. Ja tärkeintä – voinko saada rauhottavia, jotta en pyörry sinne leikkauspöydälle?

No mun tuurillahan saan puhelimen päätyyn elämäänsä kyllästyneen vanhan kääkän, jolla on todella huono päivä. Puhelu meni about näin:

*minä kysyn kainalosauvoista*
”Kyllä , pitää paikkaansa, ne pitää ostaa.”
”Ei siis voi vuokrata mistään pariksi päiväksi?”
”Ei, sitä systeemiä meillä ei ole enää, ja se systeemi ei tule ikinä enää takaisin.”
”Ok. Mutta tarvitsenko sellaisia?”
”Mistä minä sen tiedän?”
”No mistäs minä sen tietäisin, en ole lääkäri tai mikään asiantuntuija.”
”Sun olisi pitänyt puhua tästä lääkärisi kanssa.”
”Kuules, olen tavannut lääkärini kerran, ja siitä on yli 10 kuukautta, ja puhunut kerran sen jälkeen puhelimessa sen kanssa.”
”Ai, no siis. No yleensä ehkä tarvitsee pari päivää niitä, mutta vain jos polvi tuntuu oudolta.”
”Kuinka kauan tulen olemaan saikulla?”
”Tuo on myös lääkärikysymys.”
”Anna mulle sitten hänen numeronsa, niin soitan lääkärille.”
”No, etsä hei voi sille tuosta noin vaan soittaa, ei tää toimi niin.”
”Ai en siis saa keskustella hänen kanssaan toimeenpiteestä ollenkaan? ”
”Niin. Olisit ajatellut sitä asiaa kun juttelit hänen kanssaan viimeksi. Näet hänet sitten leikkauspäivänä.”
”Jaha. Onpas outoa, ei tunnu hirvittävän kivalta tämä. Mutta jos se on niin, niin se on niin. Onko mahdollisuuksia muuten saada mitään rauhoittavia, koska oon vähän hermostunut… ”
”Itse valitsit paikallispuudutuksen, jos olit niin hermona, miksi et ottanut nukutusta.”

twitching-sheldon”Hei, mikä juttu tämä oikein on? Tässä lähetteessä sanottiin, että jos on kysyttävää tähän numeroon voi soittaa.. Tässä muutenkin hermostuttaa tämä leikkaus, ja sä et nyt helpota mun oloa ollenkaan sun asenteesi kanssa. Kerro nyt kuinka kauan yleensä ollaan saikulla ja saako rauhoittavia?”
”Yleensä joku viikko ollaan poissa, ja pystyt kyllä kävelemään ilman sauvoja. Rauhoittavista saat jutella lääkärin kanssa sitten leikkauspäivänä. ”
”Kiitos, tulihan se sieltä! Sain vihdoin ja viimein vastauks…”
*klick*

SE KLIKKASI MUT!

shocked2

pissedoff3Olen siis edelleenkin niin raivona tuosta keskustelusta, etten tiedä mitä mun tulisi tehdä. Nyt vedän tämän sitten silleen, että en osta mitään fakin sauvoja, vaan aion vetää ilman, jos sitten kaadun ja satutan itseni, niin sitten Örebron kaupunki saa maksaa. Ei jumala…

Mutta anyhoo, ei sekään auta, että laitan viimeisiä energoita tuohon ämmään. Se siitä. Kääk. Tässä on vielä pari viikkoa aikaa valmistautua henkisesti. Kiva, minulla olisi vielä hammaslääkäri samoihin aikoin, mutta koska mulla on hammaslääkäripelko, tulen kyllä siirtämään sen ajan. Koska riittää tämä leikkauskidutus, siinä on niinkun tarpeeksi ahdistusta yhdelle päivälle. Tai siis viikolle. Tai siis kuukaudelle. Vuodelle.

Mutta siis wish me luck, että leikkaus onnistuu! Jos jollakin on joku hyvä metodi miten vähentää ahdistusta, kertokaa toki minullekkin.

xoxo, Marianne

sinkkuelämää: kun paras ystäväni kertoi menevänsä naimisiin..

Ensimmäinen reaktio oli..

ariel_meh

Et tu Brute? Tämä on jo ööh neljäs ”mennään naimisiin woop woop” -ilmoitus jonka olen nyt parin kuukauden aikana kuullut.. ja juuri kuluneen viikon aikana olen seurannut kahden kaverin häitä feissarista (mitvit.. yhtäkkiä KAIKKI JOTKA TUNNEN menevät naimisiin ja hankkivat muksuja.)

sadEn ole yhtään katkera en (ehkä joo). Iski aivan vallaton yksinäisyyden tunne. Ystäväni on parisen viikkoa yrittänyt löytää ”hyvän hetken” kertoa mulle suru-uutiset (ollaan aina laskettu nämä kihlaus-, hää- ja vauvauutiset about samaan kategoriaan, kun kuolinilmoitukset..) koska tiesi, että vaivun jonkinlaiseen itsesääliin.

Haluaisin sanoa, että reaktioni olisi ollut IIIK-OMGOMGOMGIHANAA!! Mutta tällä hetkellä fiilis on more or aika meh.

diealone Sitten mulle iski vielä paniikki siitäkin, että tulen olemaan ainoa sinkku häissä (ne on siis vuoden päästä.. which makes me even more pathetic..) ja mietin jo, kuinka mahdollisesti voisin päästä pälkähästä ja skipata häät.

meh3

Ja siis tiedän että olen sinkku vielä silloinkin, koska hei – ollaan nyt kuitenkin rehellisiä – miracles don’t happen, me puhutaan nyt musta.

LifeGoalsAntakaa mun nyt vaan rypeä muutama päivä itsesäälissä ja sitä, että menetän mun parhaimman ystäväni väärälle teamille (naimisissa oleville). Kyllä tämä tästä vielä ylöspäin menee, mitä nyt työt loppuu kohta, lopputyö ahistaa, mulla on flunssa ja mulla ei ole MITÄÄN hajua, mitä ensi viikolla tapahtuu mun elämässä. NIin ja kaadoin mun herat tänään päälleni ja lattialle, sekä sain kiehuvaa puuroa silmääni.

Mut hei, löysin hianot Nike AirMaxit alesta, joten I got that goin for me, which is nice.

no words.

Heissan.

Long time no .. write. Olen ottanut vähän paussia .. no elämästä ylipäätänsä, ja siinä samalla blogi on saanut olla omassa rauhassa. Syy tähän paussiin on, ehkä kuten jotkut teistä jo tietävät Instagramin puolelta on, että isäni menetti taistelun syöpää vastaan toukokuun alussa ja olen pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti kokoamassa itseäni ja jatkamassa elämääni.

Tää on aika jännää, tiesin tämän koittavan jo siitä asti kun sain tietää isän syövästä päivää ennen mun synttäreitä, puolitoista vuotta sitten. Varmaan joku fiksu tästä kykenee laskemaan, että kirjoittaminen noin ylipäätänsä hupeni niihin aikoihin. Asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Jotenkin pää ei vaan tahdo ymmärtää sitä, että isä on nyt poissa ja pitäisi nyt pärjätä yksinään. Isä oli mun mentori, se jolta kysyä ihan mitä vaan mitä ihmetytti – ja vastaukset sai yleensä nopeammin kuin googlettamalla. Kuka mua nyt auttaa kun tietokone vittuilee? Entäs kun ruotsin pankkisysteemi ja byråkratia kusee? Tai kuka naureskelee mun kanssa ruotsalaisten idioottimaiselle käytökselle?

Olen kirjoittanut tätä kirjoitusta päässäni jo yli puolitoista vuotta. En tiedä edes mistä aloittaa, kun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta kaikki on ihan sekaisin. En oikeastaan koskaan julkisesti kertonut isäni sairaudesta, ainoastaan lähimmille ystäville ja työkavereille. Suurinpiirtein samassa tilanteessa oleva ystäväni kertoi pitkän Facebook-tilityksen kautta noin koko Ruotsille isänsä sairaudesta, itse vaikenin. Jotenkin en kestänyt sitä sääliä, mitä ihmisiltä saa (itseasiassa sen sääli on vielä pahempi nyt, kun isä on poissa.) Tämä on elämää, ja elämä on suurimmaksi osaksi perseestä, niinhän se on. Nyt kuitenkin kerroin. Enkä edes tiedä, tuntuuko paremmalta, vai lisäsikö tämä postaus vaan ahdistuneisuutta?

Se on kuitenkin hassua, minkälainen vuoristorata elämäni nykyään on. Tiettyinä päivinä voin hyvin ja elämä hymyilee. Hetkittäin, unohdan isän kuoleman, ja olen melkein jo soittamassa hänelle, koska löysin aivan naurettavan artikkelin ruotsalaisten tyhmistä idoista. Tai kun pelasin Lego Dimensionsia ensimmäistä kertaa ja haluaisin niin kertoa siitä faijalle – ja sitten muistan, etten voikaan soittaa. Silloin se suru jotenkin vaan tulee pinnalle uudestaan ja joutuu niinkun kokoamaan itsensä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Tietyt asiat kaduttaa. En saanut sanottua isälle kaikkea mitä olisin halunnut sanoa. En ehtinyt tehdä isän kanssa kaikkia asioita mitä olisin halunnut. En saanut kokea elämäni tulevia kohokohtia isän kanssa, mutta sille ei nyt oikein voi mitään. Toivon, että olisin sanonut sanottavani useammin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että viimeisen puolentoista vuoden aikana sain hyvän suhteen isääni. Ja olen tyytyväinen panokseeni, että vietin paljon laatuaikaa isän kanssa – sen takia olenkin matkustanut aika paljon Suomeen viimeisen vuoden aikana. Ne matkarahat tuntuvat parhaimmalta sijoitukselta jonka olen tähän saakka tehnyt, näin jälkeenpäin katsottuna.

En oikein tiedä mitä tällä postauksella haluan sanoa. Onko mulla edes mitään pointtia. Se, että kirjoitan on jo askel kohti parempia päiviä. Blogi on ollut kuin raskas, tonnilta painava mötikkä hartioilla, mutta nyt jotenkin sekin alkaa helpottaa ja huomaan usein, että ooh tästä voisi kirjoittaa ja tästä, sekä tuosta. Ehkä pikkuhiljaa alan saamaan energiaa jopa kämpän fiksaukseen, sekä hoitaa koulu loppuun – joka nyt pakostakin jäi tuossa keväällä, kun ruodasin edes takas Helsinkiin täältä Ruotsista.

Muutenkin syksy on aivan auki, en tiedä mitä haluan tehdä tai minne haluan suunnata – jäädäkkö hetkeksi vielä Ruotsiin vai onkohan korkea aika palata juurilleen? Vai mitä, jos vaan ostaisi viimeisillä rahoilla menolipun jonnekkin lämpöiseen paikkaan ja jäisi sille tielle? Haluan kokea uusia asioita. Haluan oppia uusia asioita. Haluan nähdä maailmaa. Haluan niin paljon, ja vaihteeksi tuntuu siltä, kun energiaa on juuri ja juuri roskien ulos viemiseen (johtunee ehkä siitä, että sain unta noin kahdelta – koska vedin vahingossa päikkärit töiden jälkeen – ja sitten heräsin tietenkin klo 6 – koska vapaapäivä.)

Ehkä halusin vaan kertoa, että vaikka menen läpi elämäni tähän asti vaikeinta aikaa (ja olen tehnyt sitä jo tovin), niin olen kuitenkin ihan ookoo. Voin ihan hyvin.

Tästä siis eteenpäin, palataan kohta asiaan.

Pitäkää huolta itsestänne, ja toisistanne ♥

Marianne xoxo

kun tapasin christian balen

Nyt tosin kysessä ei ole se oikea Bale, vaan uusi kolleega joka näyttää aivan Balelta. Siskoni varmaan tässä kohtaa pyörittelee silmiään niin rajusti, että silmät joutivat jonnekkin aivojen sisälle. Nimittäin Bale, mums. Olen aina tykännyt Balesta (sekä ulkonäöllisesti, että näyttelijänä..), ja siskoni on aina vinoillut mulle tästä (vähän niinkun minä olen vinoillut hänelle hänen miesmaustaan.. Sisko kun tykästyy kaikkiin joiden nimi on Josh jotain.. heh, se siitä insidejokesta..)

bale

No takaisin Baleen, eikun siis kolleegaan, sanotaan vaikka että hänen nimensä on Ville (ei ole, mutta sanotaan..) Bale.. eiku Villen tapasin äkkiiäkkii muutama viikko sitten. Mietin silloin jo, että huh huh onpas Balen näköinen ihminen. No oltiin sen jälkeen iltavuorossa kahdestaan. Niinkun muutenkin kun töihin tulee uusia naamoja, tottakai sitä istuu vähän enemmän ja juttelee niitä näitä, tutustuakseen ja silleen. Ja koko ajan mietin vaan sitä, että Ville näyttää NIIIN Christian Balelta. Siis.. kaksoisolento. Siis ihan oikeasti. Ja mietin siis tätä koko ajan.

Channing_Tatum_-_Confused

No Bale.. eikun siis VILLE selitteli niitä näitä elämästään ja tyttöystävästään (tottakai) ja tyyppi oli itseasiassa ihan ookoo. Hyvä niin, koska hän on myös tuuraajana kesällä.. Ei ole kivaa, jos ei tule kolleegoiden kanssa toimeen.

Sitten piti itseasiassa tehdä vähän töitä..
Minä: ”Hei Christian onko sulla insuliinidelegaatiota?”
Ville: ”Ööh mun nimi on Ville ja on.”
Minä: ”Ainiinjooo… Heh, nää nimet on aina vähän vaikeita mulle..” (Marianne hei, muista nyt se oikea nimi. Se ei ole Bale. Se ei ole Bale. )

Tuntia myöhemmin..
Minä: ”Christian, voisitko mennä ruuan kanssa sille yhdelle asukkaalle..”
Ville: ”Niin siis Ville.. voin juu.”
Minä: ”Ainiijoo, heh.. sorry. Kalapuikkomuisti.” ( Mutku sä näytät ihan Balelta..)

dohMuutaman tunnin päästä..
Minä:”Chris..”
Ville: ”VILLE!”
Minä: ”TÄÄ ON HEI VAIKEAA!!” (Marianne yritä tsempata edes vähän.)
Ville: ”Miksi?”
Minä: ”NOKU SÄ NÄYTÄT IHAN CHRISTIAN BALELTA!?!?!?!”
Ville: ”Ahaha, oon kuullut tuon aiemminkin..”
Minä: ”Niin, eli give me some space.. Olit muuten hyvä Batman. Ja valmistaudu siihen, että oot Christian tästä lähtien.”
Ville: ”Okei. Tämän kerran.”

Seuraavana päivänä, kun multa kysyttiin miten meni uuden kolleegan kanssa:
”Joo musta tää Christian on kyllä hyvä tyyppi.. pitäkää se.”
Muut kolleegat katsoivat mua vähän vinoon.. ”Kuka Christian?”
”Gnaah.. Ville siis.”

annoyed2

sinkkuelämää: mitä naisen päässä liikkuu, kun ihastus ei vastaa tekstariin

Moikka mussukat. Olen elossa, no hätä.

Olen jo tovin ollut takaisin Örppöössä ja suurimmaksi osaksi ollut töissä. Töitä vain, ei hupia lain, se Marya kismittää ain. Niinhän se menee. Olin koko viikonlopunkin töissä, uuden nuoremman kolleegan kanssa. Olisi muuten ollut ihan leppoisa työviikko, mutta sain kuunnella hänen rakkausongelmistaan kooooko viikonlopun. Tai rakkausongelmia, jos rehellinen olen niin kyse oli lähinnä psykopaattisesta stalkkauksesta. Siis tämä likka siis stalkkasi ja catfishasi yhtä hänen nettideittiään – jonka hän oli tuntenut viikon. VIIKON! Niinkun halloo, tuskin olette hei ihan nyt vielä menossa naimisiin näin viikon jälkeen. Tosin kun sanoin, nuorempi, en tarkoita siis parikymppistä likkaa, vaan pikemminkin melkein kolmekymppistä. Huh. Tuli kyllä lievästi sanottunua – normaali, psykkisesti tasapainoinen olo :’D

Kolleegasta tulikin mieleen seuraava teksti, jonka copypasteasin ja käänsin suomeksi. Lähdettä en tosin muista – eli mitä meidän naisten päässä oikein liikkuu kun ihastus ei vastaa testariin. Tätä sain siis kuulla kolleegalta kolmen minuutin välein :’)

1. Okei, miksi se välttelee mua?

2.  Äh, ehkä se ei oo vielä nähnyt mun viestiä..

3.  Oikeasti, nyt on mennyt jo VIISI MINUUTTIA.. mitä ihmettä se oikein tekee?

4. Hmm.. ehkä se on kaverin kanssa jossain.. kyllä se sitten vastaa..

im cool5. 15 minuuttia, eikä mitään vastausta vieläkään? En IKINÄ enää puhu sen kaa..

6. Se ei tykkää musta.. miksi se ei tykkää musta?

7. Mä oon siis NIIN liian hyvännäköinen sille kuitenkin!! Kuka se edes luulee olevansa? Hä?

8. Haha hitto mikä luuseri.. Se leikkii vaikeeta. Haha.

9. Vihaan pelata jotain tyhmää peliä, mutta jos se nyt haluaa tätä niin OKEI! Fine! GAME ON BITCH!

10. Siis mehän ollaan juteltu niin paljon viime aikoina.. En ihan oikeasti ymmärrä..

orättvist11. OKEI, SE TYKKÄS JUST JONKUN KUVASTA INSTAGRAMISSA SILLÄ ON PUHELIN KÄDESSÄ MUTTA TARKOITUKSELLA EI HELVETTI VASTAAA, SIKA!!!!!

12. Toisaalta. En kyllä periaatteessa kysynyt mitään tekstarissa.. Pitäisikö kirjoittaa uudestaan ja kysyä siltä jotain? Mitä vois kysyä?

13. Damnation, se on varmasti viidenkymmenenkolmen kauniin muijan kanssa nyt  jossain bilettämässä, naureskelee ja nauttii elämästään..

14.  Nyt on kyllä pakko tehdä jotain, en voi istua vain tässä ja tuijottaa puhelinta koko ajan. Kamoon, säälittävää.

never had15. Ei se musta tykkää.

16. Miksi kukaan ei koskan rakastu muh-huhuhuuuuun??!?!?!??!?! MIKSI, MIKSIIII?

17. Mä olin liian päällekäyvä.. helvetti. Olisi pitänyt ottaa vähän iisisti.

18.  Vai oliko se toistepäin? Ehkä en näyttänyt kiinnostustani riittävän selvästi.. Oikeasti, ei saa olla liian etäinenkään.

19. Ei. Nyt mä aion ottaa sairaan hyvän selfien itsestäni, ja laitan sen Instaa/Faceen/jonnekkin, että se näkee sen ja sitten se katuu (HAHAHA)

20. Sika.

punch21.  Siis.. Kenen kanssa se oikein on?

22. Varmasti sen muijan kaa, jonka se lisäsi kaveriksi Feissariin viime viikonloppuna.

23. Se joka ei ollut minkäännäköinen?!?!

24. Ok, ehkä se olikin kaunis.. mutta mä oon kyllä kauniimpi.. vai?

25. Ehkä pitäisi pitäisi mennä sinne bileisiin tänään, ne bileet johon se on attendannut Feissarissa.. satun vaan niinkuin paikalle ja olen tietenkin flawlessin näköinen. Tietenkin.

crazy bitch

26. Ok.. Olen sekoamassa..

27. Luulinko mä ihan oikeasti, että meillä oli joku juttu meneillään?

28. JAHAAA, nyt se on online Feissarissa.. MITEN vaikeaa voi olla vastaa YHTEEN viestiin?

28. Siis voi vittu. Miehet voi painua helvettiin. Ei koskaan enää miehiä.

29. HAHAHAHAH YESSS! Nyt se vastasi <3

Jokainen meistä tunnista itsensä ehkä ainakin jossain määrin..

Se tältä kertaa, mukavaa viikon alkua. Ei anneta maanantain lannistaa meitä. Pus, xoxo.

liian hyvät treenit

Mistä tietää, että on vetänyt hyvän treenin salilla (eli siis on vetänyt itsensä ihan piippuun ja täydellisesti failureiin?)

No vaikkapa siitä, että kun yläkroppatreenin päätteeksi kädet eivät kykene pitämään kännykkää kädessä – eli se tippuu lattialle ja menee viiteentuhanteen palaan (okei kolmeen, takaosa irtosi ja akku lensi kauniissa kaaressa jonnekkin huitsin nevadaan) ja heti sen jälkeen toisessa kädessä oleva juomapullo lentää perässä, ja menee myös sataanosaan (SmartShake – sellainen jossa on sata osaa – okei ehkä neljä.. antakaa mun nyt liioitella edes joskus?) Tottakai juuri niiden hyvännäköisten miesten edessä, missäpä muualla?

nooooo

(Ja tottakai niiden piti vielä olla ystävällisiä ja auttaa mua poimimaan tippuneita tavaroitani.. mumisin jotain kiitos, pidin katseen maassa ja juoksin pukuhuoneeseen piiloon..)

Pienen palautusjuoman ja välipalan jälkeen päätin, että voisi olla hyvä idea mennä kaupungille pyörimään hetkeksi – koska palkkapäivä. Ja tottakai pitää mennä katsomaan, löytäisikö kaupoista hienot uudet lautaset. (Tajuatte varmaan jo, miten tämä päättyy..) Yritin ihan aikuisten oikeasti olla todella varovainen, mutta lautanen jota halusin katsoa, painoi enemmän kun miltä se näytti painavan – ja tippui sen takia lattialle ja meni biljoonaan osaan. stareEn sitten tiennyt että juoksenko karkuun sieltä kaupasta, vai mitä tekisin. Kuitenkin jäin vaan siihen paikoilleni seisomaan ja tuijotin lattialla makaavaa keramiikkakasaa.. Heräsin jostain treeninjälkeisestä koomasta, kun myyjä tuli hetken päästä kysymään voinko hyvin..? (Miltä oikein näytin? :D) Melkein itku kurkussa pyysin anteeksi ja sanoin maksavani lautasen, mutta myyjä sanoi vaan että tapahtuuhan sitä..

Niin, aina mulle.

Piti vielä mennä kaupan kautta kotiin.. ja aloin vielä kaiken kuppuraksi taas puhumaan kassatädille suomea… Ei ole aina helppoa tietää missä maassa on.

Nyt ruokaa naamaan (obviously tarvitsen vähän ravintoa..) ja sen jälkeen saan ihan luvalla vetää pitkän power napin – koska tänään olen yövuorossa, ja pitäisi pysyä hereillä klo 7.30 asti..

Jotenkin aavistan, että kun kolleegat tulevat aamuvuoroon, niin löytävät mut kellarin hierontatuolista – sikeässä unessa..

sinkkuelämää: mielensäpahoittajat liikenteessä

Ihan huvin ja urheilun vuoksi (tämä nyt ei yhtään liity urheiluun tosin) hankin tuossa syksyllä sellaisen ihan oikean, kunnon deittiprofiilin erääseen nettideittailusivustoon. Sellaisen tiedättehän, no – haetaan tositarkoitusella tätä ja tota jne.. Paitsi, etten edes etsi tositarkoituksella, vaan homman nimi oli lähinnä saada blogimateriaalia (ei sitten oteta puheeksi kuinka poissaoleva olen ollut blogista..) ja mistä tietää, ehkä mulla kävisi kerrankin flaksi ja löytäisin unelmien prinssini.. avoimin mielin, jep jep.

(Tässä kohtaa jotkut teistä aavistaa jo kyynisyyteni, eikö vain.. unelmien prinssi.. just joo.. haha.)

Eli kirjoitin pienen, vähän sellaisen ei-niin-totisen esittelyn itsestäni, ja ihan ranskalaisin viivoin – laitoin muutamat fun factit itsestäni siihen – no tiedättehän mun tyyliin, vähän pilkettä silmäkulmassa, vähän sarkasmia, vähän liioittelua:

– Olen tod. näk. vahvempi kuin sinä.
– Batman on kool, onhan sulla batmobile.
– Osaan quotata melkein koko Ace Ventura: Luonto kutsuu ja Dude, Where’s My Car-leffat.
– Yksi elämäntavoitteista on oppita Thriller-tanssi.
– Olen hauskin tuntemani ihminen, evör.

fabulous

Ja niin edelleen. Ja tietenkin kirjoitin myös mitä etsin:

– Huumorintajuista tyyppiä, joka osaa nauraa itselleen eikä ota elämää niin tosissaan (mutta osaa myös olla totinen, jos tilanne sitä vaatii.)
– Treenaat – will you be my swolemate?
– Vaikka isot haukkarit on kuninkaalliset, on aika sexyä olla vähän fiksuKIN (ei siis jompikumpi..)
– Et asu maalla, etkä mieluiten omakotitalossa.
– Ei profiilikuvaa = ei vastausta, vaikka olisit kuinka ihana.

awkward winkEnpäs muuten tiennyt minkä paskamyrskyn aiheutin tuolla profiilitekstilläni. Suurin osa, tottakai, ovat vaan kirjoittaneet että olipas kivaa kerrankin lukea kiva profiiliteksti, ja että olen raikas tuuli tylsien profiilitekstien seassa (kiitos, I know – jos jotain osaan, se on kirjoittaa..)

Mutta sitten on ne mielensäpahoittelijat, kas tässä muutamat otteet viesteistä joita olen saannut:

”Anteeksi nyt vaan, mutta et kyllä todellakaan vaikuta yhtään hauskalta, vaan pikemminkin aika mainstreamilta ja traagiselta. Suosittelen, että kulkisit omaa tietäsi ja live a little..” (Uuh, kiitos Gandalf elämänohjeista. Alanpas heti elämään vähän, mistä voin muuten ostaa tällaisen elämän, jota niin suosittelet?)

OohBurn
”Taidat itse olla aika pelle, vaikka kirjoititkin että pelkäät pellejä.. ” (Mutta hauska sellainen ;))

BURN”Älä vaan vahingossakaan vastaa, asun talossa ja tietenkin maalla, etkä taatusti ole mua vahvempi.. ” (Eh okei, no hätä! Ei käynyt edes mielessäkään, koska : ei profiilikuvaa = ei vastausta.)

rollingeyes
”Ootpas nihkee, kun sulla on tuo ikäraja noin alhainen…” (Sanoo tyyliin Pekka, 61 mun ikähaitariin joka on 29-39.. mulla hei ei ole mitään daddy issueseja..)

daem

”Mitä vikaa maaseudussa on?” (Tyypillä ei ole profiilikuvaa, joten, kuten sanoin, ei saa vastausta.. pari minuuttia sen jälkeen) ”No oli sitten ihan vitun vaikeeta vastata yksinkertaiseen kysymykseen..”

bored
”Vahvat naiset ovat ällöttäviä, menisit lenkille vähän useammin, jätä se sali väliin ja voisit muuten jakaa sitä ruokaasi (kirjoitin: Mary doesn’t share food..) niin laihtuisit ja varmasti löytäisit miehen heti.”

omnomnomnom

(Kiitos palautteesta, mutta mä viihdyin ihan hyvin tällaisena kun olen, ja sun kuvasta päätellen voisit itse mennä lenkille..)

”Elämässä on hei muutakin kuin pelkkä sali ja fitness, syö vähän suklaata niin tulet onnellisemmaksi!” (Enpäs muuten tainnut väittääkään, että elämän tarkoitus on sali ja fitness, vai?)

bored3

Ja tätä vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.. Joka päivä – ja nyt tässä on mennyt jo puolisen vuotta, olen saanut lukea näitä viestejä. Joka. Ikinen. Päivä (tai ainakin kun jaksan logata sisään..) MIKSI? Mikä ilmiö tämä oikein on?

Mulla on muutama teoria siitä, miksi tällaisia reaktioita tulee:

– Huono itsetunto ja liian monet rukkaset. Hei, kaikki me ollaan joskus saatu rukkaset, mutta se ei kuitenkaan anna sinulle oikeuksia käyttäytyä mullkumaisesti ventovierasta kohtaan. Evör. Älä purkaa paskaa oloasi ventovieraaseen.

– Listani, siitä mitä haen miehessä, poissulki sinut (esmes et treenaa tai oot tyhmä kuin saapas, tai molemmat) – ja kun se lasketaan tuon edellisen teorian kanssa – salevarma mielensäpahoittelija. Tämä koskee varmasti myös tätä kommentoijaa. Ja blogissa riehuvaa trollia, joka pahoitti mielensä siitä, ettei tykkää mun blogista...

– Naisella ei näköjään saa olla itsevarmuutta, pakko tuoda se maanpinnalle takaisin ja näyttää mikä naisen paikka on yhteiskunnassa. Ja hei, haukutaan tätä muijaa läskiksi , niin ei varmasti koskaan enää auo päätänsä.. (Yeah, 50-luku soitti ja tahtoo mielipiteensä takaisin. Minä tiedän mitä haluan, piste. Ja kun minä olen päättänyt mitä minä haluan minun elämältänisinä säälittävä paskiainen et voi tehdä asialle mitään.)

– Kyseessä on vaan pelkkä mulkku. Eikä niille voi oikeastaan tehdä mitään.

dealwithitOnko kukaan muu törmännyt tällaiseen ilmiöön? Tapahtuuko tällaista vaan Ruotsissa? Vai onko tämä nyt vaan tätä mun tyypillistä epäonnea elämässä? :D Mielipiteitä? Ajatuksia? Kommenttiloota on tuossa alempana!