uusi ennätys puolen vuoden odottamisen jälkeen.

Odottaminen on ehkä väärä sana. Todella väärä. En ole odottanut, että tekisin salilla uusia ennätyksiä, olen raatanut niiden eteen. Juossut salilla välillä päivästä päivään, nostanut x määrä kiloja viikottain jne.. Mutta kuitenkaan en ole parantanut penkkiennätystä puoleen vuoteen.. Tai odottakaas – sitten maaliskuun öh.. melkein kahdeksaan kuukauteen.. (huomasin nyt myös, että matematiikka ei ole näköjään vahvuuteni enää..)

Olen ollut erittäin tietoinen siitä, että tämä yli-kuudenkymmenen-kilon-haamuraja on ollut jonkinlainen henkinen blokki päässäni. Kokeilin muutamaan kertaan smithissä nostaa 62.5 joskus kesällä, mutta meinasin kuolla – siis oikeasti – kun en saanut tankoa nostettua (ja unohdin laittaa ne jarrut oikeaan kohtaan…) eikä salilla ollut ketään muuta auttamassa.. Onneksi jotenkin sain nostettua muutaman sentin sitä tankoa ja laitettua sen smithiin kiinni ja sitten jotenkin sain itseni sieltä tangon alta pois (onneksi kukaan ei ollut näkemässä tätä laadukasta treeniä.) Sen jälkeen olen treenannut suurimmaksi osaksi siinä viidenkympin ja kuudenkympin välillä, harvoin edes uskalsin testata sitä kuuttakymppiä.

Sitten tosin kyllästyin saliini, ja ainoa treenaava ystäväni ylipuhui minut vaihtamaan salia. Kunnon salille. Sellaiselle, jossa on paljon voimanostoa ja bodausta harrastavia tyyppejä – eli sellaisia kuin minä (en tosin mitään bodausta harrasta, huom.) – siis sellaisia talon kokoisia ihmisiä, tiedättehän. Hän meinasi, että jos vietän enemmän aikaa ympäristössä, joka motivoi minua enemmän – se henkinen blokki varmaan häviäisi. Ja lisäksi, voisimme tsempata toisiamme paremmiksi (ja hän halusi ilmaisen koutsin). Tämä oli suuri askeln sinne mukavuusalueen ulkopuolelle – minähän olen aina treenannut yksin, en ole koskaan nähnyt treeniä sosiaalisena tapahtumana. Mutta, koska minulla on menossa sellainen ”mene-mukavuusalueesi-ulkopuolelle-edes-joskus”-projekti menossa, niin ajattelin että voinhan sitä tietenkin kokeilla. En voi menettää mitään, ja ellen tykkää kaverin kanssa treenaamisesta, voin aina jatkaa treenejä yksinkin. Rajt?

Ja nyt, ensimmäisen viikon jälkeen, nostin penkistä 63,5 kiloa. Kuusikymmentäkolme ja puoli kiloa.

winner
Mikä on aika mahtavaa ottaen huomioon, että polvi ei ole vielä palautunut ennalleen, eli en ihan täysiä ole penkissäkään pystynyt vetämään. Kunhan tuo polvi tuosta parantuu leikkausen jälkeen, odotan innolla kuinka monta ennätystä rikon.

So long henkinen blokki, see you never again!

pr(Toivottavasti.. Eiku pliis, ei nähdä, jookosta?)

PS. Ja kyllä, aion jatkaa kaverin kanssa treenaamista, ainakin muutaman kerran viikossa, se on itseasiassa todella kivaa. Eli väärässä olin, myönnän :)

Mainokset

mulkut salilla – käytöstavat? mitä ne on? jotain syötävää vai?

Tässä on yksi esimerkki, miten ei tule käyttäytyä kuntosalilla.

Tapahtui eilen salilla:

Istahdin rear dec/pec dec laitteeseen, laitoin kuulokkeet korviin, asetin painon lämmittelyä varten ja valitsin hyvän biisin treeniä varten. Lämmittelykierroksen vedin hitain liikkein, koska selkä on ollut entistä hankalampi nykyään – nyt ei ollut kiireän treenin paikka. Oli siis todella hyvä fiilis! Kun lämmittely oli valmista ja olin aloittamassa kirjoittamaan vastuksen muistiinpanosovellukseen kännykkääni (kyllä kirjoitan aina ylös kuinka paljon nostan ja missä laitteessa – jotta näen että kehityn), näin sivusilmällä, että eräs mies yritti sanoa minulle jotain. Voi huokausten huokaus, en voi sietää kun minua häiritään salilla. Otin kuulokkeet pois korvista, koska olen sentään (yleensä) kohtelias:

”Niin?” kysyin mieheltä.
”Saanko vetää välissä, kun sä huilit?” hän kysyi.
”Juu et saa, saat odottaa.” vastasin kohteliaasti kuitenkin, koska en halua jakaa laitetta ventovieraan kanssa, koska en pysty keskittymään kun joku hönkii niskaan.

Normaalit ihmiset kunnioittaisi tätä. Okei, tämä tyttö haluaa vetää tässä rauhassa, menen tekemään jotain muuta silloin välissä. Mutta ei. Kun olin juuri jatkamassa treeniäni.. mies jatkoi.

”Mitä se sinua mukamas haittaa, jos mä vedän välissä?” hän tivasi.
”Koska mä sanoin, että ei. Täällä on muitakin laitteita, ole hyvä ja käytä niitä sinä aikana, kun tämä on varattu.”
”Kamoon, anna mä nyt vedän siinä.”
”Ei. Mene nyt pois siitä häiritsemästä. Odota vuoroasi.”

gettingannoyedTässä kohtaan ainakin seminormaali-ihminen antaisi periksi ja poistuisi. Laitoin kuulokkeet takaisin korviini ja olin valitsemassa uuden biisin, ja meinasin kirjoittaa vastuksen siihen sovellukseen kun mies alkoi huutamaan. Kyllä. Huutamaan.

”Senkin huora, leikit vaan kännykkäsi kanssa, ihan hyvin voisin vetää sinä aikana.”
”Anteeksi? Mitä oikein sanoit minulle? Voisitko vähän rauhoittua ja suksia vittuun siitä, ja antaa mun treenata rauhassa. Kiitos.”
”Ai voinko rauhoittua? RAUHOITTUA? Herranjumala! Mitä se sinua mukamas häiritsee, helvetti, jos mä vedän muutamat setit tuossa välissä..” mies huutaa naama punaisena – noin 20 cm naamastani, ja sanoo sitten jotain omalla kielellään, jota en tietenkään ymmärtänyt ja poistuu kova-äänisesti toiseen laitteeseen, josta hän näkee milloin olen valmis.

sayhuh
Itse kiehun raivosta tapahtumasta. Jotenkin, surrealistinen olotila siitä mitä just tapahtui. Siis joku ventovieras tulee vaan raivoamaan tuosta noin vaan. Ja koska hyvällä fiilarilla alkanut treeni meni suorastaan päin helvettiä tapahtuneen takia, omat pirunsarvet tuli esille, ja treenasin eeeerittäin hitaasti siinä laitteessa, koska näin kun mies kyyläsi koko ajan. Tein jopa muutamat extra setit ja nyt takahartiat ovat kyllä saaneet kuukauden edestä treeniä. Näin kun miehellä meni lopullisesti hermot, ja lähti pois salilta. HA! Siitäs sait mulkku.

uhhuhOlin siis niin vihainen vielä monta tuntia tuon jälkeen, niin vihainen, että oikein tärisin. Tärisin jopa silloin koko tapahtuman aikana, mutta ylen kuitenkin ylpeä itsestäni, etten alkanut huutamaan takaisin ja alentunut samalle tasolle tämän imbesillin kanssa. Tai antanut periksi tälle salifasistille.

Tämä ei ole edes ainoa kerta kun olen joutunut tämänkaltaiseen tilanteeseen. Kerran kun vedin penkkipunnerrusta – ja mulla kestää siinä liikkeessä, koska treenini fokus on voimanostoissa (penkkipunnerrus, maastaveto ja kyykky.) Silloin minua häiritsi (taas vaihteeksi) mies ja hänen poikansa. ”Saako vetää välissä?” Et, koska mä oon tässä nyt, odota vuoroasi. ”Ihan nopeasti vedetään.” Ei, minä olen tässä nyt, odottakaa – samalla haen lisää painoja ja jäbä menee vetää siihen, ja se päättyi sitten niin, että jaettiin se penkki ja mun treenit meni aivan päin hevonhelvettiä, koska en pystynyt keskittymään. Ja lähdin pois ennen aikojani.

Siis mikä juttu tämä on?

Ensinnäkin, toki saa kysyä! En minä sitä. Jotkut eivät ehkä hirvittävästi välitä siitä, jakaako jotain laitetta jonkun toisen tuntemattoman henkilön kanssa. Mutta, jos joku sanoo ”ei käy” – kunnioita sitä! Ihan oikeasti! Jotkut ihmiset (esmes minä) ahdistun, kyllä ihan oikeasti ahdistun siitä, kun joku hönkii niskaan tuolla tavalla. Kuuntelen omaa musiikkia kuulokkeiden kanssa, jotta saan mahdollisimman vähän ihmiskontaktia salilla – koska se salitreeni on minun terapiaa, ja haluan tehdä sen rauhassa.

Ja sitäpaitsi – kuntosali on sellainen paikka, että siellä on muitakin ihmisiä. Hyväksy fakta. Et omista koko paikkaa, eikä sun treenit mene pilalle millään tavalla, jos et sattumoisin pääse tekemään sitä siinä järjestyksessä jonka treenin tulisi tehdä (isoimmat lihakset ja monimutkaisimmat liikkeet ensin, ja sitten kohti pienempiä lihaksia ja eristäviä liikkeitä). Lupaan, joka ikinen kuntosalilla ollut henkilö on joskus joutunut tekemään kompromissin missä järjestyksessä ja mitä laitteita käytetään, koska se haluamansa laite/painot on ollut varattuna. JA ME OLLAAN TEHTY SE ILMAN MITÄÄN HUUTOA TAI MULKKUMAISTA KÄYTÖSTÄ! Ja eikä meidän haba ole kärsinyt siitä ollenkaan – itseasiassa, pieni vaihtelu  välillä treeneissä on vaan hyväksi lihaksille, shock the system you know!

Ja toiseksi. ”Senkin huora.”

ohreallyEt sitten mitään kehittävämpää keksinyt? Mitä tälläkin oikein yritit sanoa? Että minä naisena en kuulu ”miesten salille?” Vaan minun tulee treenata naisten salilla (joka siis fitness 24/7:llä on?) – Sori mutta ne painot sillä puolella ovat liian kevyeet mulle, sorri että olen niin epänaisellinen. Että sinä, miehenä, olet etuoikeutettu tekemään juuri niin kuin sinä haluat? Ja koska et saa tahtoasi läpi, huorittelu on aikuisin tapa jatkaa keskustelua? Kyseessä oli sentään 40-50 vee mies. Ei siis mikään teini… Yeah, sanonpahan tähän vain että voi huh huh, 1800-luku soitti ja haluaa ajattelumaailmansa takaisin. Ehkä tämän miehen tulisi hankkia oma sali itselleen, jotta ei muut ihmiset – tai siis naiset – pilaa hänen päiväänsä.

Ja, etkö vieläkään ole kuullut siitä, että ei tarkoittaa ei? Haluaisin tietää, miten tämä tyyppi olisi reagoinut, jos olisin ollut mies ja olisin sanonut ei. Varmasti olisi mennyt mukisematta pois siitä odottamaan vuoroaan jonnekkin muualle. En halua tehdä tästä asiasta naiset vs miehet – juttua, mutta ajatus kuitenkin tuli mieleen.

Olenko minä jonkinlainen idioottimagneetti, vai ovatko muut joutuneet vastaavaan tilanteeseen?

xoxo, Marianne

kun joutuu ensimmäistä kertaa leikkaukseen

Kun kotiuduin Suomen reissulta viime viikolla huomasin, että olin saanut postia Örebron Yliopistolliselta Sairaalalta. YES! Vihdoinkin, kauan odottamani kirje on saapunut. Revin sen jo portaissa auki: Tervetuloa lokakuun 27 päivä polven tähystysleikkaukseen! JAA!

happyyVihdoinkin polveni leikataan. Vihdoinkin! (Päivän sana?) Aloin heti kuvittelemaan elämästä kivuttoman polven kanssa, joka ei natise kävellessä, ah – voin ehkä jopa käyttää korkokenkiä taas, ja mitä parasta – voin ehkä tehdä kyykkyjä – siis KUNNON kyykkyjä. PAINAVIA kyykkyjä. Ehkä. Ehkä, jos menen oikein crazy bananas – voisin mennä juoksemaan. JUOKSEMAAN. Mutta olisin todella iloinen siitä, jos tuo särky vain hävisi.

Sitten luin koko lapun läpi. ”Koska kyseessä on paikallispuudutuksella tehtävä tähystys, voit syödä ihan normaalisti leikkauspäivänä.” Eeh. Paikallispuudutus. Muistin, miten olin ortopedini kanssa keskustellut tästä, kun hän soitti minulle toukokuussa ja kertoi magneettikuvien tuloksesta ja kertoi, että hän haluaa leikata polven, koska olen vielä ”niin nuori ja se on ehkä pelastettavissa..” Ortopedi selitti, että saan itse valita, haluanko että leikkaus tehdään puudutuksella vai haluanko nukutuksen. Koska en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa – siis leikkauksessa – niin en osannut vastata kysymykseen, vaan kysyin hänen mielipidettä asiasta. Hän kertoi, että paikallispuudutuksella pääsen nopeammin leikkaukseen, ja hän uskoo, että olen henkisesti sen verran vahva, että kestän olla hereillä leikkauksen aikana. Sanoin ok, tehdään niin.

Tässä kohtaa kaikki nauravat, ”henkisesti vahva”. Minä. Haha. Joo. Hahaha.

Mutta kun luin tuon siitä paperista ja aloin miettimään, mitä kaikkea se tarkoitti, siis se hereillä oleminen. Vaikka en tunne mitään kipua, niin tunnen jotain siellä polven sisällä. Kuulen mitä he tekevät. Ja pahimmassa tapauksessa näen mitä he tekevät. Joten mulle iski paniikki. MUN ENSIMMÄINEN LEIKKAUS EVÖR – ja tulen olemaan HEREILLÄ! En saanut mitään pientä paniikkia. Vaan kunnon paniikkikohtauksen.

panicattackfeelsLong story short. Jos mennään vähän taaksepäin ajassa, noin puolitoista vuotta jotakin tapahtui polvessa – mitä siis minä en osaa selittää, eikä edes lääkäri, eikä fyssari, eikä edes magneettikuvat polvesta. Olen tässä rampannut edestakas lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt kuntoutustreeniä niin paljon, että se tulee ulos korvista, syönyt morfiinipohjaisia kipulääkkeitä ja olen ollut hetkittäin niin turhautunut kivusta. Kun siihen vielä lisätään paskana oleva selkä, niin avot – kyllä elämä on ollut välillä ihanaa. Kuitenkin, olen yrittänyt olla valittamatta siitä, että mulla on enemmän kivuiliaita päiviä, kun kivuttomia. Koska se valittaminen ei oikein auta mitään, sen opin isältäni. Viime syksynä sain uuden lääkärin, joka kerrankin otti kipuni todesta ja laittoi lähetteen ortopedille. Ortopedi tutki polveni tammikuussa tänä vuonna. Pääsin magneettiröntgeniin huhtikuussa ja tulokset sain toukokuussa. Leikkaus.

Ja nyt se leikkaus on ihan nurkan takana. Ja tottakai minulla oli tuhatsata kysymystä, ja paperissa oli numero, johon voi soittaa ja kysyä. Tottakai soitin, halusin vastaukset kysymyksiini. Sillä ensinnäkin, paperissa luki, että jos luulet, että tarvitset kainalosauvoja – ota mukaasi yhdet, sillä muuten ne joutuu ostaa. OSTAA. Ai niinkun miksi ostaisin kainalosauvat, muistoksi vai? Vai olettavatko he, että kaikilla on sauvat jossain nurkassa lojumassa. Naulaanko ne seinään kiinni sisustuselementiksi? Ja sitäpaitsi ihmettelin, mitä ihan tarkasti minulle tehdään ja kuinka kauan tulen olemaan saikulla. Ja tärkeintä – voinko saada rauhottavia, jotta en pyörry sinne leikkauspöydälle?

No mun tuurillahan saan puhelimen päätyyn elämäänsä kyllästyneen vanhan kääkän, jolla on todella huono päivä. Puhelu meni about näin:

*minä kysyn kainalosauvoista*
”Kyllä , pitää paikkaansa, ne pitää ostaa.”
”Ei siis voi vuokrata mistään pariksi päiväksi?”
”Ei, sitä systeemiä meillä ei ole enää, ja se systeemi ei tule ikinä enää takaisin.”
”Ok. Mutta tarvitsenko sellaisia?”
”Mistä minä sen tiedän?”
”No mistäs minä sen tietäisin, en ole lääkäri tai mikään asiantuntuija.”
”Sun olisi pitänyt puhua tästä lääkärisi kanssa.”
”Kuules, olen tavannut lääkärini kerran, ja siitä on yli 10 kuukautta, ja puhunut kerran sen jälkeen puhelimessa sen kanssa.”
”Ai, no siis. No yleensä ehkä tarvitsee pari päivää niitä, mutta vain jos polvi tuntuu oudolta.”
”Kuinka kauan tulen olemaan saikulla?”
”Tuo on myös lääkärikysymys.”
”Anna mulle sitten hänen numeronsa, niin soitan lääkärille.”
”No, etsä hei voi sille tuosta noin vaan soittaa, ei tää toimi niin.”
”Ai en siis saa keskustella hänen kanssaan toimeenpiteestä ollenkaan? ”
”Niin. Olisit ajatellut sitä asiaa kun juttelit hänen kanssaan viimeksi. Näet hänet sitten leikkauspäivänä.”
”Jaha. Onpas outoa, ei tunnu hirvittävän kivalta tämä. Mutta jos se on niin, niin se on niin. Onko mahdollisuuksia muuten saada mitään rauhoittavia, koska oon vähän hermostunut… ”
”Itse valitsit paikallispuudutuksen, jos olit niin hermona, miksi et ottanut nukutusta.”

twitching-sheldon”Hei, mikä juttu tämä oikein on? Tässä lähetteessä sanottiin, että jos on kysyttävää tähän numeroon voi soittaa.. Tässä muutenkin hermostuttaa tämä leikkaus, ja sä et nyt helpota mun oloa ollenkaan sun asenteesi kanssa. Kerro nyt kuinka kauan yleensä ollaan saikulla ja saako rauhoittavia?”
”Yleensä joku viikko ollaan poissa, ja pystyt kyllä kävelemään ilman sauvoja. Rauhoittavista saat jutella lääkärin kanssa sitten leikkauspäivänä. ”
”Kiitos, tulihan se sieltä! Sain vihdoin ja viimein vastauks…”
*klick*

SE KLIKKASI MUT!

shocked2

pissedoff3Olen siis edelleenkin niin raivona tuosta keskustelusta, etten tiedä mitä mun tulisi tehdä. Nyt vedän tämän sitten silleen, että en osta mitään fakin sauvoja, vaan aion vetää ilman, jos sitten kaadun ja satutan itseni, niin sitten Örebron kaupunki saa maksaa. Ei jumala…

Mutta anyhoo, ei sekään auta, että laitan viimeisiä energoita tuohon ämmään. Se siitä. Kääk. Tässä on vielä pari viikkoa aikaa valmistautua henkisesti. Kiva, minulla olisi vielä hammaslääkäri samoihin aikoin, mutta koska mulla on hammaslääkäripelko, tulen kyllä siirtämään sen ajan. Koska riittää tämä leikkauskidutus, siinä on niinkun tarpeeksi ahdistusta yhdelle päivälle. Tai siis viikolle. Tai siis kuukaudelle. Vuodelle.

Mutta siis wish me luck, että leikkaus onnistuu! Jos jollakin on joku hyvä metodi miten vähentää ahdistusta, kertokaa toki minullekkin.

xoxo, Marianne

mary testaa: kun prinsessaperse lähti vaeltamaan

Minä olen niin kaupunkilainen kun olla ja voi. Pidän kaupungin melusta, ihmismäärästä, asfaltista ja you name it. Mistä en hirvittävästi pidän ja jota yritän välttää suurimmaksi osaksi on maaseutu ja luonto. Tai ei, tuo ei pidä paikkaansa. Pidän luonnosta ja maaseudusta, kunhan tiedän, että pääsen sieltä pois, mahdollisimman nopeasti – enkä siis joudu hengailemaan hyttysten ja hirvikärpästen kanssa viikkotolkulla. Eli perusprinsessaperse.

Olen viime aikoina päättänyt, että minun pitäisi tehdä enemmän asioita. Nähdä uusia juttuja, nähdä vähän maailmaa ja kokea enemmän asioita. Tällaisen valaistuksen kokeminen yleensä tarkoittaa sitä, että pitää liikkua sen oman mukavuusalueen ulkopuolella. Ja se ei aina ole niin helppoa, koska no – me ihmiset olemme yleensä aika mukavuudenhaluisia oliota.

Kuitenkin olen, vaikka olenkin sellainen prinsessaperse kun olen, haaveillut vaeltamisesta. Mieluiten kokopäivävaellus (ja yöpyminen!) jossain Lapissa. Koska dream big right? Puuush it to the limit… Kun keskustelin tästä ystäväni kanssa, hän innostui asiasta myös – koska tulee Ruotsin Lapista. Mutta hänen mielestään minun pitäisi aloittaa lyhyemmällä vaelluksella – ja niinkun katsoa pidänkö luonnonhelmoissa liikkumisesta ollenkaan. Olisi todella ikävää lähteä jonnekkin Lapin erämaahan – ja huomata, että perkele – ei tämä nyt ihan ollut ihan sitä, mitä kuvittelin..

Noh. Ystäväni kanssa päätettiin sitten testata – lyhyempää vaellusta. Itse halusin vähintään kävellä se 10 km – mutta kokemuksen syvällä rinta-äänellä ystäväni päätti puolestamme, että 5-7 km reitti olisi näin aloitteijalle parempi. Ja tottakai prinsessaperse, joka on juuri löytänyt Snapchatin ihmeellisen maailman – päätti tallentaa koko reissun sinne.

Eli tässäpä tarina siitä, kun Marianne lähti vaeltamaan ensimmäistä kertaa evör:

Hei, katsokaas tätä!

popotMua käskettiin laittamaan tarpeeksi vaatteita päälle – eli layers on top of layers, jonka siis myös mielestäni tein (tosin, en omistanut sopivaa takkia tai housua.. otin vähän sitä sun tätä mitä kaapista löytyi), mutta:

Pieni pitstop huoltoasemalle, jossa tankattiin (ettei vaan bensa loppuisi jossain huitsin nevadassa) ja ostettiin puita ja tietenkin jotain syötävää – matkaevästä you know:

Ja sitten suuntasimme kohti Kilsbergeniä ja meidän päätepysäkkiä – Göljestigen. Göljestigen on 5.5 km pitkä polku, joka osittain yhtyy Bergslagsledenin vaelluspolkuun. Göljestigen sijaitsee noin 20 Örebron ulkopuolella. Eli perfect location.

goljestigenSitten eikun reppu selkään vain ja lonksuttamaan eteenpäin. Mietin kokoajan päässäni, että 5 km ei ole mitään. Kävelen sen ihan milloin vain, vaikka sokkona ja jalka paketissa. Voi, Marianne – tietäisitpä vain, mitä nurkan takana oli odottamassa.

Maisemat olivat aivan ihanat! Ruskaa olisi voinut olla vähän enemmän tosin (koska ruska on parasta koko maailmassa). Ja mielessäni pyöri kokoajan, että metsä näytti ihan Skyrimin maisemilta, sekä ajoittain mieleeni tuli myös Blair Witch Projectin skenaariot (ai miten niin vietän liikaa aikaa pelien kanssa ja televisiota töllöttäen?)

silta

skinnarsagsfalletOlin aivan myyty! Polun alkupuolella on pieni, noin 7 metriä korkea vesiputous, Skinnarsågsfallet, joka valuu alas pieneen lampeen. Koko alkureitin kohdalla on kivasti lirisevä puro. Sen jälkeen alkoikin nousu ylöspäin. Olisin halunnut enemmän haastetta, koska se oli todellakin KIVAA! Mutta sitten tajusin, että olemme niinkun Örebron lähettyvillä, joka on aika tasaista seutua – eikä missään Kilimanjarolla.

Onneksi en ryhtynyt tähän hommaan itse. Vaikka polku on suhteellisen selvästi merkitty sinisillä jutuilla puissa – meikäläinen missasi ne suurinpiirtein kokoajan. Ja sitäpaitsi käveltiin vähän ekstrarundia, kun ystäväni oli kävellyt polun monta kertaa aiemmin. Huomasin tässä vaiheessa, että tietyt nousut olivat aika rankkoja ja näin kestävyystreenin vihaajana olin aika kuollut. Moneenkin otteeseen.

Polku vie ylös noin 250 metriä merenpinnan yläpuolelle, jossain 225 metrin korkeudella on järvi jonka nimi on Göljan (ai näitä ihania ruotsalaisia paikkojen nimiä..) Siellä oli tooodella kaunista – mutta siellä oli muitankin ihmisiä, joten en halunnut paljastaa kuinka nolo olin kun kuvasin ja filmasin koko ajan.

skylt (M.Ö.H = meter över havet, merenpinnan ylöpuolella.)

carroOn kyllä hyvä olla ystäviä, jotka ovat eksperttejä eri asioissa kun itse. Silloin voi jopa oppia jotain – jos vaan tietenkin kuuntelee.

Koska polun varrella oli aika paljon lössiä, tarkoitti se myös sitä, että grillipaikat olivat varattuja. Onneksi oli pullat, jotka pystyi syödä kävellessä..

Matkan varrella oli myös pieni pirunpelto, joka oli pakko kuvata, koska huh, ollaan niinkun keskellä Ruotsia, jossain x metriä merenpinnan ylöpuolella. Aika siistiä.


Koska emme löytäneet mitään vapaata grillipaikkaa, päätimme palata melkein polun alkuun, jossa sijaitsee ns. meditaatiopaikka. Ennen sitä paikkaa oli tietenkin pakko kiivetä vielä yksi mäki ylös.. jossa koin epiphanyn..

Ja ah sitten vihdoin ja viimein: LÖYDETTIIN TYHJÄ GRILLIPAIKKA. Ja eikun valmistamaan nuotiota, jotta voisimme grillata tuota ruotsalaiset suurinta herkkua: nakkeja leivän kanssa (korv med bröd – ihan oikeasti, he eivät kutsu niitä hodareiksi, vaan jostain syystä, nakkeja leivän kanssa. Hampurilaiset eivät myöskään ole hampurilaisia, vaan hampurilaisia leivän kanssa. En kyllä ymmärrä logiikkaa.. onkohan joku joskus syönyt hampurilaisen ja unohtanut sen leivän vai siis mitä häh?)

Sain todistaa ystävälleni, että kyllä minäkin osaan vähän eräjormailla. Olenhan sentään suomalainen. Ergo osaan käyttää puukkoa. Tosin kokoajan siinä itselleni hoin että älä nyt vaan katkaise jotain peukaloa, ollaan aivan liian kaukana lähimmäisestä sairaalasta, eli kuolisin verenhukkaan. Mutta se meni hienosti. Katsokaa vaikka, kunnon pro!

erajormaYstäväni on niin kokenut eräjorma, että hän sytytti nuotion ilman tulitikkuja tai sytkäriä. Vaan hinkkaamalla jotain metallisia keppejä… Itse yritin myös, mutta sain vain muutamat kipinät lentämään – ja sitten tuli pupu pöksyihin ja pelkäsin, että koko homma loppuu niin, että sytytän itseni tuleen…


erajorma2Kun nuotio oli tarpeeksi kuumma ryhdyimme grillaamaan. Vaikka en ole mikään hodareiden suurin ystävä, niin damnation, ruoka ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin silloin.

Ja hei, grillatut korvapuustit! SUOSITTELEN!

rillattukorvapuustiSe oli kyllä aika mahtava fiilis istua siinä keskellä metsää, puron vieressä ja syödä nuotion ääreltä sapuskaa. Tajusin, että olin aivan totaalisen rauhallinen, ihan kuin sielu olisi vihdoinkin saanut levätä kunnolla. Aivan mahtava tapa rikkoa arjen rutiineja!

notskiKun eväät loppuivat ja tuuli yltyi ja tuli kylmä pakkasimme tavaramme, ja kävelimme hitaasti mutta varmasti autolle (onneksi ei ollut ihan järkyttävän pitkä matka, koska tuli ruokakooma.)

Mutta siis jo. Sen pituinen reissu tällä kertaa. Oli aivan mahtavaa! Ensi kerralla aion kävellä pidemmän polun. Voi kyllä suunnittelen jo seuraavaa reissua. Eli sen verran tykkäsin.

Ensimmäisen vaellukseni jälkeen voin sanoa seuraavaa;
– Oli kivaa, että maasto vaihteli aika paljon. Sai kiivetä aika paljon, nousua oli ihan kivasti, mutta olisin kaivannut ehkä vähän lisää haastetta – liikuntafriikki kun olen. Hikikin nousi pintaan ihan kivasti ja välillä jopa hengästyikin (niinkun videoista huomasitte – ei tosin liity ollenkaan mun huonoon kuntoon. Ehei.)
– Ai, että metsä voi olla ihana paikka! Luonto ylipäätänsä. Maagista! (Ei, minusta ei tosin tule mitään puita halaava hippi ihan vielä kuitenkaan.)
– Ihanaa vaihtelua muuhun treeniin.
– Raitis ilma väsyttää aivan törkeästi.
– Suosittelen!

Tästä lähtien aion tehdä enemmän asioita, jotka ovat mukavuusalueeni ulkopuolella! Koska se taitaakin olla ihan totta mitä sanovat; Great things never came from comfort zones.

Sellaista tällä kertaa, palataan asiaan.

xoxo, Marianne.

PS. Sanon vikassa videossa ihan lopussa ”ähky”

PPS. Tämä paikka oli lähellä sitä paikka, jossa pari vuotta sitten oltiin luokan kanssa eräjormailemassa. Siitä kokemuksesta voit lukea täältä ja täältä.

PPPS. Snapchatista löytää nimimerkillä maryism1, pus hei.

kuinka päästä (takaisin) treenirutiineihin.

Toissapäivänä töissä juttelunaihe oli motivaation puute ja urheilu/treenaaminen/liikkuminen tai lähinnä liikkumattomuus. Kuuntelin toisella korvalla kun työkaverit keskustelivat siitä, miten itseasiassa tykkäävät todella paljon liikkumisesta, mutta eivät kertakaikkiaan pääse salille tai liikkeelle ollenkaan. Jotkut olivat sitä mieltä, että treenata ehtii vain vapaapäivinä ja toiset sanoivat etteivät silloinkaan ehdi koska pitää tehdä kaikkea muuta. Ajanpuutteeseen oli monia eri syitä – milloin väsymys, perhe-elämä, opiskelu, työt jne. He vetivät sitten minut mukaan tähän keskusteluun, koska luulivat, että koska kävelen joka paikkaan (pyörä edelleen paskana, ja liian köyhä autonomistajaksi) ja pyöräilen töissä mieluiten (koska pelkään kuollakseni taskupysäköimistä (en nimittäin osaa)) ja koska käyn suhteellisen usein salilla ja/tai uimassa ja opiskelen vielä urheilua, että liikkuminen minulle on tottumus, enkä koskaan joudu käymään mitään sisästä kamppailua itseni kanssa, jotta pääsisin salille.

Ehei. Fear not my furry friends, minäkin olen vain tavallinen kuolevainen. Myös minulla on ajoittan todella vaikeaa ylipuhua itselleni, että on aika mennä salille. Löhöily sohvalla syöden karkkia ON, ah, niin ihanaa, kävely kaupungilla aurinkoisena päivänä kädet täynnä jäätelöä on sekin vain aivan liian ihanaa. Puhumattakaan siitä miten ihanaa on olla tekemättäyhtään mitään välillä. Kuka ihmeessä nyt ihan oikeasti jaksaa herätä kukonpieremän aikaan ja mennä salille ennen töitä? (Minähän käyn salilla yleensä aamupäivästä – kun olen iltavuorossa.)

gnaah

Vaikka ajoittain on hankalaa motivoida itseään salille, ehdin sinne kuitenkin noin 3-4 kertaa viikossa ja kerran uimaan – hyvänä viikkona. Aloin siis miettimään, että miten ajattelen ja mitä teen, koska palaan yleensä uudestaan ja uudestaan. Tässä on muutama vinkki, miten minä ajattelen omasta treenaamisesta.

becausecoffee1. Älä stressaa. Liikunnan ei tule olla yksi lisää stressinaihe, vaan hauskaa ja tapa purkaa stressiä. Jos ei tänään tunnu siltä ettei kykene, niin tänään ei kykene. Ja se on ihan fine. Sanotaan vaikka, että aamulla päätän, että menen spinningille (en menisi, mutta sanotaan nyt näin esimerkkinä), mutta työpäivä on aivan liian hektinen, juoksen kuin päätön kana ympäri taloa ja kaupunkia ja hädin tuskin ehdin syödä lounasta, saati käydä veskissä ja päivän pätteeksi pitäisi vielä juosta äkkiiäkkii spinningille, kun keho on sanomassa sopimusta irti, ja itkettää vain ajatuskin siitä, etten saa ottaa hetkeäkään rauhallisesti – juu ei tule kesää. Menen yleensä kotiin. Tai jos aamulla herään ja ei vaan tunnu siltä, että haluaa istua aamupäivän lukien hyvää kirjaa ennen töitä – niin sitten teen sen. Kyllä minulle sitten tulee niitä energisempiä päiviä, kun salille meno ei tunnu ollenkaan vaikealta – vaalin siis niitä päiviä. Siiltä se sitten lähtee käyntiin paremmin se rutiini ja jaksaa mennä urheilemaan, vaikka olisikin hieman väsynyt.

Tired

2. Nuku kunnon yöunet. Väsyneenä ei jaksa tehdä mitään. Silloin helposti snoozaa puolet aamusta tai ottaa suorimman tien kotiin töiden jälkeen (eikä siis sinne salille, vaikka salikamat onkin mukana..) Onhan se niin, että sarjojen katselu on parasta yömyöhään, mutta on ehkä pakko tunnustaa itselleen, että nukkuminen on itseasiassa todella tärkeää, jotta jaksaa (ihan noin muutenkin töissä/koulussa, saati salilla tai lenkkipolulla). Kuinka paljon tulee nukkua en osaa sanoa, koska määrällisesti se vaihtelee yksilöltä toiselle, mutta sanotaanko vaikka että siitä tietää, että on nukkunu tarpeeksi, kun herää virkeänä.

2. Babysteps. Mitä ikinä harrastatkaan, lenkkeilyä, salitreeniä, uintia – you name it.. Jos päämääräsi on treenata viisi kertaa viikossa, aloita huomattavasti pienemmällä määrällä ja lisää määrää pikkuhiljaa. Varsinkin, jos on aloittelija, pienempi määrä on parempi kuin mennä all in. Eli käytännössä aloitan paussin jälkeen parilla kevyellä treenillä, seuraavana viikkona määrä on sama, mutta lataan enemmän painoa tankoon, ja sitä seuraavana viikkona lisään yhden päivän/tai lataan entistä enemmän painoja. Tällä tavalla keho tottuu pikkuhiljaa liikkumiseen, eikä esmes lihaskivusta tule niin pahaa, että haluaa amputoida ruumiinosia.. Eli ei mitään sadan kilon maveja paussin jälkeen, hell to the no.

victorydance3. Löydä treenimuoto, joka on mielestäsi kivaa. Oletko vuosittain hankkinut joka syksy/uusivuosi salikortin, käynyt muutaman kerran mutta sitten todennut, että voihan helvetti mitä paskaa – ja jättänyt sen jälkeen kortin jonnekkin keittiönlaatikkoon homehtumaan, koska et pidä salista? Jos löydät treenimuodon, joka on mielestäsi hauskaa, palaat suuremmalla todennäköisyydellä takaisin siihen. Minustakaan ei koskaan tullut mitään juoksijaa, koska jos juoksee vain 3 kertaa vuodessa ei tee mitään edistyksiä… Koska juoksu noin yleensä on aivan järkkyä kuraa..

pizza4. Syö ruokaa, ja riittävästi. Kun monet aloittavat uuden ”kuntokuurin” (eikö vain voitaisi kutsu sitä uudeksi elämäntyyliksi, eikä mieluiten elämäntaparemontiksi .. iik miten vihaankaan tuota sanaa..) niin he luulevat, että minimoimalla ruuan määrää yhdistettynä suureen määrään liikuntaan saa parhaimman ja nopean tuloksen. Kuitenkin unohdetaan että se ruoka on kuitenkin kehon polttoainetta, eli sitä tarvitaan. Ja sitä tarvitaan varsinkin palautumiseen, yhdistettynä kunnon yöuniin. En ikinä tule antaa mitään vinkkejä siitä, miten ”lomakiloista” pääsee eroon, paitsi sanomalla: syö sopivasti – ei liikaa, ei liian vähän ja liiku. Ai mitä pitää syödä? No ihan tavallista ruokaa.

dying5. Mieti mielessäsi, miltä treenin jälkeen tuntuu kehossa. Tämä on ehkä se, joka auttaa minua eniten menemään salille. En oikein osaa sanoilla kuvailla, miltä minusta treenin jälkeen tuntuu, se on jonkinlainen euforinen fiilis, jossa selkä- ja polvisäryt ovat hetkellisesti poissa ja tilalla on vain sairaan väsyneet lihakset ja olen aivan loppu, mutta samalla todella onnellinen. Minun on muutenkin liikuttava, koska liikkumattomuus aiheuttaa minulle kovia särkyjä varsinkin selkään – joten pelkkä pelko särystä saa minut liikkeelle. Se ja se, että liikkumisesta tulee hyvä olo on minun suurin motivaattori. Ja se onnellisuuden tunne. Onhan se totta mitä sanotaan, kukaan ei yleensä kadu tehtyä treenejä.

joker_plan
6. Suunnittele. Yleensä tietää, miltä viikko näyttää ja pystyy siten suunnittelemaan milloin olisi saumaa mennä jumppatunnille, salille tai juoksemaan. Sitten muista vielä sekin, ettei hyvän treenin tarvitse kestää tuntikausia. Tunti riittää, jopa vähempikin – kunhan se treeni on hyvin suunniteltu (pyydä tarvittaessa apua asiantuntijalta, sitä varten ne on olemassa) Omat treenit kestävät harvoin yli tunnin, useimmiten 45-50 minuuttia (siis salitreeni, cardiot kestää yleensä sen 20 minuuttia, sitä enempää en suostu polkemaan..)

Olen usein lukenut, että on huomattavasti helpompaa mennä salille, jos ottaa treenikamat mukaan töihin. Eeeeei toimi, ellei sali ole työpaikan ja kodin välillä. Näin siis omasta mielestäni. Menen kuitenkin kotiin jos olen liian väsynyt. Se siitä mahtavasta suunnittelusta. Kolme kertaa olen tosin tässä onnistunut kesän aikana. Kolme. Kertaa. Noin sadasta.

Kun nämä kaikki edellä mainitut asiat ovat kunnossa tarvitsee vielä yhden lisän tuohon listaan. Nimittäin päättäminen siitä, että huomenna aikoo liikkua. Se ei ehkä toimi ihan jokaikinen kerta, mutta mitä päättäväisempi on, sitä useammin itseassa pääsee liikenteeseen. Tai siis näin minä toimin.

Kuinka sinä motivoit itsesi liikkeelle? Onko lisää vinkkejä?

PS. Vihdoinkin sain tämän tekstin julkaistua, kirjoittamiseen meni ”vain” kuukausi. Jotenkin mielestäni oli todella fiksua tehdä kuukauden kokopäiväduunit kolmen viikon aikana, jotta voisin matkustaa viikoksi Suomeen (koska mullahan ei ole mitään palkallista lomaa.. 5 työpäivää jäljellä!) – ja sitten sen päälle vielä opiskella yksi ekstra iltakurssi etäopiskeluna. MUTTA – olen silti päässyt salille monesti – koska päättäväisyys ja suurimmaksi osaksi suunnittelu. Tällä kaikella on tietenkin negatiiviset seuraukset: jouduin sanomaan so long sosiaaliselle elämälleni (mitä se on, voiko sitä syödä?) En suosittele.

PPS. Nyt kun syyslukukausi lähti käyntiin, lue mun vinkit siitä miten pienellä budjetilla voi liikkua ja syödä terveellisesti. Täältä ja täältä.

mitä ostoskoristasi löytyy?

Tiia kirjoitti postauksen tuossa jonkin aikaa sitten (en löytänyt / jaksanut selata arkistosta) ostoskassinsa sisällöstä, ja mielestäni postauksen idea oli todella kiva. Itse kun olen vähän sellainen, että mielelläni kyyläilen (anteeksi) muiden ostoskärryjä ja -koreja kaupoilla ollessa. Tästä on tullut mulle todella paha tapa, enkä edes tiedä mistä se alunperin tuli, enkä osaa lopettaa.

Anyhoo.

Ajattelin että joku ehkä haluaisi kurkistaa mun ostoskoriin (varmaan monilla muillakin on tämä tapa? Pliis, sanokaa, etten ole ainoa..) Käyn periaattessa kaupassa päivittäin. Välillä ostamassa lounasta – koska unohdin evääni kotiin töissä ollessa. Välillä hakemassa maitoa. Välillä ostamassa jätskiä ja karkkia – koska herkkuperseily iski. Olen aika ylpeä itsestäni, kun joskus onnistun välttää ruokakaupassa käynnin.. Mutta välillä teen ns suurostoksiakin, jolloin täytän kaappeja peruskamoilla. Koska taas lähden Suomeen ensi viikolla, ei tämän viikon suurostoksista tullut niin suurta kuin normaalisti.

marynostoskassi
Eli. Tässä se nyt on koko kauneudessaan, ostoskorini sisältö:

Peruskamoihin sisältyvät kamat:
– Maito
– 2 banaania (ostan tosin yleensä AINA kolme kappaletta banskua – en tiedä miksi nyt tällä kertaa tuli ostettua 2.. ahdistaa. Joku fiksaatio ehkä?)
– 1 kg porkkanoita.
– tuoreita herkkusieniä
– 1 kg sipulia
– 2 kesäkurpitsaa
– tomaatteja
– 2 pulloa Pepsi Maxia (always and forever, tarjous)
– 2 pakettia kahvia (tarjous)
– 1,8 kg kanafileitä (pakasteena)
– manteleita
– mangososetta (rahkaan sekoitettavaksi)
– raejuustoa
– kirsikkatomaatteja (purkissa)
– murskattuja pellavansiemeniä
– ProPud vanukas

Ja ex tempore ostokset:

– kikherneitä
– tahinia (eli sesamsiementahnaa – aion tehdä hummusta itse, nam)
– pesusieniä tiskiä varten
– mansikoita
– fasun lakritsia, jonka söin matkalla kotiin pahimpaan nälkään
– 150 g luonnonherkkuja – suolattuja macademia-pähkinöitä ja muutama suklaapähkinäjuttu..

Kaiken kaikkiaan nämä maksoi 55 € give or take, vähän päälle. Tällä kertaa olin itseasiassa vähän kalliimmassa kaupassa ostoksilla, normaalisti asioin halvemmissa suurmarketeissa kun ostan isoja satseja ruokaa. Nyt ei vaan ollut kaverin kyytiä, heh. Voisin käydä katsomassa pankkisovelluksesta, kuinka paljon multa menee ruokaan rahaa kuukaudessa – mutta musta tuntuu, että saisin slaagin jos kävisin, koska tiedän, että se on korkea yhdelle ihmiselle.. Kävin kuitenkin katsomassa, ja kuten arvasin, se on korkea – nyt alkoi säästökuuri, eväitä koko rahan edestä (talouteen (sis. sähkö + vakuutus ja sellaiset, + ruoka) menee 400 EUROA KUUKAUDESSA. TSIISUS.. (Vai onko se paljon yhdelle ihmiselle..?))

Tästä tosin puuttuu monia juttuja – riisä ja pastaa mulla on yllinkyllin kotona, ostan niitä tarjouksesta ja varastoin. Sama periaatteessa kahvin kanssa. Rahkaa ja muita maitotuotteita ruodasin viime viikolla kotiin. Lisäksi löytyy kaiken maailman linssejä ja papuja, kauraryynejä ja säilykkeitä kaapista – niin ja aika paljon hedelmiäkin (uusin lemppari on päärynä..) Pakastin on täynnä kalaa ja vihanneksia, kypsiä banskuja ja katkarapuja.. Tästä tulikin mieleen.. miksi edes tunsin tarvetta käydä kaupassa? :D

Sitten on niitä tuotteita, mitä en ikinä osta. En osta leipää tai juustoa (parmesania tosin ostan pastaa varten..) en siksi että jonkun ns dietin takia välttäisin leipää. Vaan siitä syystä, että söisin koko paketin juustoineen yhden päivän aikan koska leipä on niin perkeleen hyvää. Joten jätän väliin. En myöskään osta yleensä einesruokia. Joskus saatan ostaa krapulaa varten Dr Ötkerin Mozzarella-pizzan tai kerran vuodessa ostan maksalaatikkoa..

No joo se siitä. Onko jotain mielipiteitä, kysmyksiä? Mitä sinun ruokakoristasi löytyy? Kuinka paljon menee rahaa ruokaan, onko mitään hajua? Entäs mitä et yleensä osta?

i-love-food-more-than-i-love-people_630

muutama juttu, joista tykkään

Tällä hetkellä mun ehdottomasti lemppareimmat jutut ovat..

macademia

Paahdetut, suolatut macadamia-pähkinöistä. Kun olen jättänyt karkit ja muut makeat pois ihan sattumalta satuin korvaamaan ne näillä maailman ihanimmilla pähkinöillä. Erityisen hyviä vaikkapa puurossa. Tai ihan noin vaan. Tajuttoman hyviä pähkinöitä! Pitäisi ehdottomasti kyllä vähentää näiden syömistä :D

tyngre proteiini

Kiitos yhden kaverin, olen hurahtanut podcasteihin. Tai pikemminkin treeniaiheisiin podehin ja tarkemmin sanottuna Tyngre Radio. Tyngre on ruotsalainen sivusto, firma, kommuuni, ilmiö – mitä nyt heitä kutsuisi, jossa on treeni ja painojen nosto eri muodossa keskipisteessä – eli jotain joka on niin mun juttu. Jos aihe kiinnostaa ja hablaatte svenskaa – suosittelen tätä podia, ja Tyngre Träningssnack sekä vielä Tyngre Fredagsmys! He myyvät vielä sen lisäksi lisäravinteita, joten noin vuoden kuolaamisen jälkeen laitoin tilauksen menemään. Ostin sieltä kanelipullan makuista kaseiinia, nötkreme (nutcreme in inkliss, eli tyyliin pähkinänmakuista) heraa ja vielä vadelmamehun makuista BCAA:ta, eli välttämättömiä aminohappoja (tsiisus mikä sanamonsteri suomeksi..) Pähkinänmakuiseen heraan ja BCAA:han olen ollut todella tyyvyväinen, omg miten hyviä. Kaseiini taas toisaalta ei maistu mielestäni kanelipullalta, vaan riisipuurolta jossa on kanelia – tosin jos siihen lisää aavistuksen kardemummaa (joka mun mielestä on must kanelipullassa, tai korvapuustissa..) niin voihan nam! Mun pikagooglauksen mukaan näitä ei voi tilata Suomeen, eikä näitä voi ostaa Suomesta. Eli, jos ja kun muutto Suomeen tulee, mun on pakko tulla ostamaan näitä Ruotsista :D

aamupala

aamupala

Uusien proteiinijauheiden myötä olen taas innostunut kokeilemaan uusia makuja puurooni. Te jotka seuraatte minua Instagramin puolella olettekin ehkä jo nähneet uudet aamupalani.. Rakastan toki edelleenkin vaniljaproteiinipuuroa mustikoilla ja manteleilla, mutta nyt vaihtelen sen esim kanelipullanmakuista (proteiini) puuroon (lisään tietenkin kardemummaa..) omenan ja manteleiden kanssa, sekä sekoitan pähkinänmakuiseen heraan aavistuksen kaakaota, ja siitä tulee vähän Nutellaa muistuttavan makuinen herkku, lisäkkeenä vadelmia – ja tietty manteleita. Yritän kehitellä reseptit näistä ja korvata proteiinijauheet normaaleilla tuotteilla, jotta te siellä Suomessakin voitte testata.. watch this space (jos joku haluaa kustantaa keittokirjani, yhteystiedot löytyvät tuolta oikealta.. ->)

cubus

Mutta jos keskustellaan jostakin muusta, kuin pelkästään puurosta ja proteiinista, niin halusin vinkata hyvistä ja edullisista treenilegginsit (tai trikoot, vai mitä noita byksoja nyt oikein kutsutaankaan..?) jotka olen ostanut Cubuksesta. Hintaa oli muistaakseni noin 30 euroa, joka tosin mielestäni on siinä ja siinä, voiko niitä kutsua edullisiksi. Nämä ovat vähän paksumpaa materiaalia – eli alushousut eivät loista läpi kuten neonvalot.. Ostin nämä sen jälkeen kun parisen viikkoa sitten sain paljon katseita salilla ja mietin, että olenko nyt taas tosi cool, todella vahvan näköinen tai sitten vaan todella kaunis, vai onko mulla tyyliin jotain paskaa naamassa..  – kunnes huomasin, kun kävelin peilin ohitse, että Star Wars alushousuni näkyi trikoiden läpi (tottakai mulla on Star Wars alushousut, what did you expect (niitä sai H&M:stä jossain vaiheessa..)) Mutta takaisin asiaan, nämä Cubuksen ovat todella hyvät siinäkin mielessä että ne ovat vähän korkeampaa mallia, elit tulevat vyötäröllle asti. M koko istuu aavistuksen löysästi vyötäröstä, mutta S-koko taas tekee sen että housut venyvät reisien ja perseen kohdalta melkein repeämispisteeseen (minä ja mun valtavat reidet ja gluteus maximus siis :D) Näiden pitäisi olla ns ”Shaping” trikoot, mutta en nyt sanoisi että ovat muokanneet yhtään mitään, mutta tuntuvat kuitenkin tukevilta ja mukavilta. Mulla on nämä myös ihan mustana, of course.

nikedualfusion

Kävin myös pitkästä aikaa Stadium Outletissa, josta löysin maailman nätimmät Niket. Mustaa ja neonkeltaista, en edelleenkään ole kyllästynyt siihen värikomboon, sekä okei pinkit pohjat. Olin niin innoissani, kun kävelin nämä päällä luennolle keväisessä kelissä.. ja nyt sitten sataa räntää kuin viimeistä päivää. Kiva. Ei sitten vielä käytetä lenkkareita vielä. Höh.

Anyhoo, kohta Suomeen parisen viikon paussin jälkeen, tällä kertaa laivalla. Znark. Se tarkoittaa, että saan viettää laatuaikaa tämän neidin kanssa:

sofiKuitenkin, ennen kuin bussi lähtee on vielä pakko siivota viimeiset sotkut, pakata loppuun (muistaa eväät) ja tiskata ja ja ja..

HOW? MIKSI AINA JÄTÄN KAIKEN VIIMETIPPAAN?

Oikein ihanaa tiistaita, pitäkää huolta itsestänne ♥

liian hyvät treenit

Mistä tietää, että on vetänyt hyvän treenin salilla (eli siis on vetänyt itsensä ihan piippuun ja täydellisesti failureiin?)

No vaikkapa siitä, että kun yläkroppatreenin päätteeksi kädet eivät kykene pitämään kännykkää kädessä – eli se tippuu lattialle ja menee viiteentuhanteen palaan (okei kolmeen, takaosa irtosi ja akku lensi kauniissa kaaressa jonnekkin huitsin nevadaan) ja heti sen jälkeen toisessa kädessä oleva juomapullo lentää perässä, ja menee myös sataanosaan (SmartShake – sellainen jossa on sata osaa – okei ehkä neljä.. antakaa mun nyt liioitella edes joskus?) Tottakai juuri niiden hyvännäköisten miesten edessä, missäpä muualla?

nooooo

(Ja tottakai niiden piti vielä olla ystävällisiä ja auttaa mua poimimaan tippuneita tavaroitani.. mumisin jotain kiitos, pidin katseen maassa ja juoksin pukuhuoneeseen piiloon..)

Pienen palautusjuoman ja välipalan jälkeen päätin, että voisi olla hyvä idea mennä kaupungille pyörimään hetkeksi – koska palkkapäivä. Ja tottakai pitää mennä katsomaan, löytäisikö kaupoista hienot uudet lautaset. (Tajuatte varmaan jo, miten tämä päättyy..) Yritin ihan aikuisten oikeasti olla todella varovainen, mutta lautanen jota halusin katsoa, painoi enemmän kun miltä se näytti painavan – ja tippui sen takia lattialle ja meni biljoonaan osaan. stareEn sitten tiennyt että juoksenko karkuun sieltä kaupasta, vai mitä tekisin. Kuitenkin jäin vaan siihen paikoilleni seisomaan ja tuijotin lattialla makaavaa keramiikkakasaa.. Heräsin jostain treeninjälkeisestä koomasta, kun myyjä tuli hetken päästä kysymään voinko hyvin..? (Miltä oikein näytin? :D) Melkein itku kurkussa pyysin anteeksi ja sanoin maksavani lautasen, mutta myyjä sanoi vaan että tapahtuuhan sitä..

Niin, aina mulle.

Piti vielä mennä kaupan kautta kotiin.. ja aloin vielä kaiken kuppuraksi taas puhumaan kassatädille suomea… Ei ole aina helppoa tietää missä maassa on.

Nyt ruokaa naamaan (obviously tarvitsen vähän ravintoa..) ja sen jälkeen saan ihan luvalla vetää pitkän power napin – koska tänään olen yövuorossa, ja pitäisi pysyä hereillä klo 7.30 asti..

Jotenkin aavistan, että kun kolleegat tulevat aamuvuoroon, niin löytävät mut kellarin hierontatuolista – sikeässä unessa..

100 kg rakkautta

Ensinnäkin, pitäkää kiinni hevosistanne – kyseessä ei todellakaan ole siitä, että olisin rakastunut johonkin mieheen, joka sattumoisin painaisi 100 kg. Vaan pikemminkin elämäni rakkaudesta – salista (nyt kun mietin asiaa vähän tarkemmin, niin se on ehkä kuitenkin se loogisin selitys otsikolle.. heh.)

Tänään nimittäin kävi niin, että kun olin salilla päätin ihan huvin vuoksi, saisinko vihdoinkin vedettyä sen sadan kilon maastavedon.. Olen nimittäin ollut siinä 95-97.5 kilon paikkeilla jo aika kauan, mutta jotenkin vaan mulla on ollut jonkinlainen mentaalinen esto testata sataa. Saman jutun koin tuossa syksymmällä, kun en saanut 70 kg nostettua, vaikka kuinka yritin.. Kunnes exä päätti mun puolesta, että nyt jumalauta, nosta vaan se tanko siitä. Ja siitä se sitten lähtikin.

Syy mentaaliseen estoon on todennäköisesti selkä – ja polvi. Vaikka mulla on huomattavasti parempi fiilis selässä nykyään, välillä saatan vetää jonkun liikkeen vähän epäkontrolloidusti ja se aiheuttaa muutaman päivän kivun. Ja se jättää jälkensä. Polvi taas on osittain paskana (odotan magneettiröntgeniä), joten sekin vaan sotkee soppaa entistä enemmän. Näistä loukkaantumisista ja kivuista tulee jonkinlainen ylipääsemätön pelko välillä, koska ne huonoimmat päivät ovat todella huonoja.

Mutta tänään oli hyvä päivä. Ja mulla oli hyvä fiilis (ehkä senkin takia, että olen matkustan huomenna Suomeen muutaman päivän pikavisiitille ja että päättötyön aihe alkaa olemaan aika selvä, ja saan tehdä juuri siitä aiheesta, jonka halusinkin (siitä lisää joku toinen kerta..)) Joten kunnon lämmittelyn jälkeen päätin heittää niiden 2.5 kilon pannujen (molemmalle puolelle yksi siis..) sijasta 5 kg tankoon – eli summaksi se satanen.

Katselin sitä tankoa hetken. ”Tuo tanko ei muuten tuosta nouse..” kuulin sisäisen skeptikkoni mumisevan. Sali oli ihan tyhjä. Ei ketään paikalla. Hetkonen. Mitä se mukamas haittaisi, jos ei se nousisi siitä? Ei voi tulla paremmaksi, ellei uskalla edes testata. Psyykkasin itseäni muutaman minuutin ja katselin tankoa ”Säpäs muuten nouset tuosta. Kerran. Selkä suoraksi vaan. Kerran. Se on vaan 10 kg enemmän, kuin edellinen nosto. Kerran.”

Asetuin tangon taakse. Otin otteen tangosta. Asetuin alkuasentoon. Katse eteenpäin peiliin. Selkä suoraksi, vatsalihakset kireeksi, aktivoin latsit. Hengitin syvään. ”Kerran.” Nousin seisomaan – tanko seurasi nätisti mukana. Sadan kilon mave. Niin helposti. Niin nätisti. Sata kiloa.

Olen tietoinen siitä, ettei kukaan ollut todistamassa nostoa – joten en voi kutsua tätä viralliseksi PR:ksi. Mutta exän sanoja lainaten – saavat sitten todistaa kuukauden päästä 110 kg :D

Eli, vietin päiväni juuri niinkun halusinkin – elämäni rakkauden ja parhaimman ystäväni kanssa. Sali ♥ Ja täten haluan toivottaa teille kaikille oikein hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille, toivottavasti teilläkin on ollut ihana päivä ♥♥♥

wondermary

PS. Ehkä uusi hupparini vaikutti nostooni? Löysin Henkkamaukan alennusmyynneistä tämän Wonder Woman hupparin – tosin hieman väärän kokoisena, nimittäin S-koossa, mutta kas kummaa, sain kuitenkin ahdattua itseni siihen, mitä nyt vähän kiristää haukkareiden (kun mullahan nyt ihan tajuttomat haukkarit onkin..) ja selästä.. Mutku hei, Wonder Woman – ja maksoi kympin.

PPS. Ja fyssarille terkut: Ai miten niin en koskaan enää tule nostamaan mitään painavaa? Nyt kohti uusia tavoitteita. Miten olisi 150 kg? FUCK YEAH!

ihmemaan joulukalenteri 2015 – luukku 22: uudenvuodenlupaukset

Oho, kävipäs todellakin vanhanaikaisesti – ja jäi joulukalenteri ihan täysin kesken. Vielä olisi 4 luukkua jäljellä. Koska elämä tuli vähän väliin. Eli hyvää joulua tähän väliin vaan :D Mietin ensin, että jätänkö ihan kokonaan väliin, vai vedänkö kunnialla loppuun asti. Koska yleensä lopetan kaiken, mitä aloitan, päätin yllättää itseni ja vetää kalenterin loppuun.

Eli ensinnäkin, näin vuoden viimeisempänä päivänä: Hyvää uutta vuotta kaikille! Itse olen ollut ihan karseassa flunssassa ja yskässä sitten maanantain ja jätän kaikki bileet väliin tänään, mutta toivottavasti te vietätte uutta vuotta, kuten haluatte ♥

Itse en harrasta uudenvuodenlupauksia (siis kirjoitetaanko tämä yhteen vai ei, sanotaan että joo) enää. Ehkä siksi, koska joka vuosi, jolloin olen ”luvannut” itselleni, että laihdun, tulen paremmaksi ihmiseksi laadida ja niin pois päin, kaikki on aina mennyt persuksilleen viimeistään  maaliskuussa..

Sen sijaan ajattelin kuitenkin, että tekisin jonkinlaisia terveyteen, hyvinvointiin ja treeneihin liittyviä tavoitteita ensi vuodelle.

1. Aion kokeilla jotain uutta reseptiä vähintään kerran viikossa, koska mulla on tapana aina syödä samaa ruokaa päivästä toiseen, vuoden ympäri. Heh.

2. Aion mennä uimaan ihan aikuisten oikeasti kerran viikossa, vähintään. Meinasin vahingossa kirjoittaa kuussa – freudilainen lipsahdus kenties?

3. Mulla on tod näk tulossa polven leikkaus ensi vuonna, joten voin yhtä hyvin valmistautua henkisesti siihen nyt jo, ja olla tietoinen siitä, että tulen missaamaan paljon gainseja kuntoutuksen aikana. Mutta toivottavasti saan toimivan polven.

4. Aion mennä useammin deitille, hengailla ystävieni kanssa enemmän, matkustaa jonnekkin missä en ole ollut aiemmin ja toivon mukaan valmistua liikunnanohjaajaksi.
5. Aion, heti kun parannun flunssasta mennä jatkamaan tavoitetta nostaa maastavedosta sen 100 ja penkistä 50, ja sen jälkeen aion nostaa rimaa ja tavoitella vielä korkeimpia painoja :)

cool

Miltä teidän tavoitteet näyttää ensi vuodelle? Palataan asiaan ensi vuonna (höhö)

Puss! ♥