hei, mä voin vähän huonosti nyt. todennäköisesti vielä huomennakin.

Joka ikinen aamu kun herään mietin (tai siis.. ollaan nyt kuitenkin edes vähän realistisia, jos on aamuvuoro, en mieti mitään muuta kun sitä ensimmäistä (ja toista… eeehkä kolmattakin) kuppia kahvia, joka odottaa työpaikalla ja ajatus lähtee ehkä käyntiin siinä joskus puolen päivän jälkeen kunnolla..

Nyt lähti lapasesta heti tämä tarinointi.

Aloitetaan alusta. Hei. Piiiitkästä aikaa.

Tiedän, että olen monesti sanonut että mietin päivittäin kirjoittamista tänne. Haluan kertoa siitä miten otin ihanan iltakävelylenkin kesäisessä sateessa, miten löysin unicorn-mukin kaupasta (tämä on totta) ja siitä miten ihana reissu mulla oli sinne Lontooseen ja siitä miten vihdoinkin olen saanut peukalon perseestä pois ja saanut kämppäni sisustettua. Kämppä, jossa viihdyn, joka on aivan täydellisesti Marianne-style. Mutta se onkin toinen tarina.

Homman nimi on vaan se, että ajatus kirjoittamisesta kusee joka ikinen päivä. Koska elämäni ei ole mitenkään fantastinen tällä hetkellä. Koska en jaksa kirjoittaa. En jaksa edes tavata ystäviä töiden jälkeen, vaan menen suoraan kotiin makaamaan sänkyyn ja usein vedän tirsat – sellaiset kivat 3 tunnin power napit – ja vietän loppuillan jonkinlaisessa sumussa.

Olen väsynyt jatkuvasti.

Töissä. Salilla jaksan käydä hikisesti 3 kertaa viikossa. En jaksa mennä kävelemään. En lenkkeilemään. En jaksa tavata ystäviä mitenkään hirveän usein, elleivät he tule väkisin minun luokseni. En jaksa postata mitään edes instagramiin. Enkä facebookiin. Enkä mennä ulos baariin. Tai mennä ulos ylipäätänsä. Vapaapäivät vietän salilla ja loppupäivän olen aivan poikki kotona, tuskin edes laitan Netflixinkään pyörimään.

Olen käynyt puhumassa lääkärin kanssa. Nuku enemmän oli vastaus, kun verikokeet näyttivät täydellisiä tuloksia. Tämä oli joskus, olisikohan ollut syksyllä. No aloin nukkumaan enemmän. Mutta ei. Väsymys on siellä vielä.

Eräänä räntäisenä (let’s be honest, lunta ei ole ole näkynyt pitkään aikaan) päivänä istuin kaverin luona – jonka kerrankin jaksoin tavata, monen, monen monen perutun tapaamisen jälkeen – ja selittelin sitä, etten jaksa tehdä mitään ja periaatteessa ei kiinnosta edes tehdä mitään, hän heitti kommentin siitä että luulee että olen masentunut. Koska tunnisti itsensä.

Minäkö muka masentunut? Voisiko jatkuva väsymys ja välinpitämättömyys johtua masennuksesta? Toki, elämäni on ollut aika rankkaa isän sairauden ja poismenon takia, epäonnistuneiden suhteiden ja pettymysten takia, ja vielä sekin, että setäni kuoli tämän vuoden alussa. Mutta olen pysynyt pinnalla. Mielestäni. Käynyt töissä. Tosin koulu nyt kusi hetkellisesti, mutta eräänä päivänä kun jaksan, teen sen loppuun. Ja töissä menee vielä hyvinkin, olen vakkari-tuuraaja ja minulla on hauskaa ja pidän työstäni ja musta pidetään töissä – ja mitä parasta olen HYVÄ työssäni.

Olen jopa saanut uuden työtehtävän ja olen meidän yksikön (toinen) terveysedustaja – olen saanut käydä koulutusessa (tuuraajat ei saa käydä niissä) ja kouluttaa meidän henkilökuntaa edistämään terveysasioita yksikössä. Pidin 6 h koulutuspäivän henkilökunnalle viime viikolla. Ja sain todella paljon kehuja siitä, että olin tai siis OLEN hyvä pitämään luentoja. Ja nautin siitä tilanteesta, ihan oikeasti.

Ja sen jälkeen menin kotiin, nukkumaan, ja säälimään itseäni. Siitä että olen yksinäinen. Etten pysty edes treenaamaan ilman jatkuvia loukkaantumisia (polvi on oireillut alkukesästä ja talvella joskus vedin lipat ja loukkasin olkapään..) Että olen väsynyt. Ettei kiinnosta. Ei ole rahaa. Hammaslääkärissä olen rampannut urakalla, koska ne hajoilee vähän väliin. En tiedä minne haluan mennä, vai haluanko mennä. Ja että olen toivoton keissi ja vielä kaiken kuppuraksi olen lihonnut, enkä taatusti tule mahtumaan mekkoon jota suunnittelen ostavani parhaimman ystäväni häihin. Jonne muuten menen yksin. Ja näin se litania jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu.

Jos mennään takaisin siihen ystävän ja minun keskusteluun ja sen jälkeisiin päiviin. Mietin ja mietin. Olisikohan niin, että olen masentunut? Samoihin aikoihin sain jostakin syystä hirvittävän migreenikohtausviikon. Eikä mulla ollut mitään migreenilääkkeitä. Joten, koska olen reipas, tilasin itselleni lääkäriajan migreenin takia. Ties vaikka kysyisin lääkäriltä, luuleekohan hän myös että olen masentunut. Jos siis uskallan. Ajan sain 3 viikkoa myöhäsemmäksi, koska eihän viikon kestävä migreeni ole mitenkään akuuttia. Ei.

Koko sen kolmen viikon aikana mietin tarkasti, olenko masentunut, siis oikeasti. Luin masennuksesta. Tai ei mun edes tarvinnut lukea siitä mitenkään paljon. Tiedän mitä masennus on. I’ve been there before. Noin 12 vuotta sitten, kävin niin sanotusti pohjalla ja kunnolla. Mulle diagnosoitiin vakava masennus. Tiedän mitä se on ja mitä se tekee, ja en tuntenut että olin yhtä pohjalla kun silloin. Olen vahvempi nyt. Tiedän mitä tehdä etten joudu sinne pohjalle, ja en ole siellä. Olen vahva. Tosin vaan vähän väsynyt.

Kun se lääkäriaika vihdoinkin koitti puhuin aika kauan mun migreenistä ja lääkäri kyseli taustatietoja. Olin jo nousemassa tuolilta ylös kun ajattelin, että kysyn siitä väsymyksestä vielä kerran. ”Muistatko että puhuttiin siitä mun väsymyksestä kun olin täällä viimeksi ja multa otettiin kaikki kokeet ja kaikki oli kunnossa ja mun piti vaan nukkua vähän enemmän jotta palautuisin paremmin treeneistä ja päivästä?” Lääkäri sanoi tähän kyllä. ”Olen nyt varmaan vähän mulkku kun otan sun aikaa vielä tuon migreeniasian lisäksi, mutta olen miettinyt tätä väsymystä. Olen nimittäin nukkunut enemmän. Mutta se ei auta, olen edelleenkin todella väsynyt. Olen miettinyt vähän sitä, että ehkä olen masentunut. Voiko masentunut olla jatkuvasti väsynyt?” Lääkäri kysyi että mikä minua voisi masentaa.. ”Muistatko että kerroin siitä , että olen hyväksynyt ja käsitellyt isäni kuoleman viime kerralla, eikö vain? No todellisuus on vissiin se, etten ole. En oikein ymmärrä, että se on poissa ja blablabla” … Puhuin varmaan kymmenen minuutin monoloogin ja kyyneleet valuivat kuin Niagaran putous. Jotenkin tuli entistä pahempi olo. Vai oliko se helpotusta? Minä en itke, enkä taatusti muiden edessä. Vähän hei noloa. Voi sitä tunteiden vuoristorataa.

Lääkärin kanssa tultiin siihen tulokseen, että en ehkä ole yhtä masentunut kun viime kerralla, mutta että todennäköisesti olen menossa siihen suuntaan. Hän määräsi minulle mielialalääkkeitä, suurimmaksi osaksi sosiaalisiin tilanteisiin, ettei kaikki energiani menisi töihin. Jasså, jasså, taas olen vetämässä näitä pillereitä, mietin itsekseni. Ja lääkäri laittoi minut jonoon jollekkin kuraattorille. Taas. Kolme kuukautta piti kestää se  jono ( nyt on mennyt kohta viisi.) Minusta tilanne kuulosti aivan samanlaiselta kun viimeksikin.

Mutta päätin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Olla ottamatta niitä lääkkeitä ja todennäköisesti voida vielä huonommin. Tai kokeilla, olisikohan niistä mitään hyötyä sittenkään. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Päätin kokeilla ja näin 4-5 kuukautta myöhemmin, voin huomattavasti paremmin – mutta en vielä nauti elämästä, ainakaan niin paljon kun haluaisin. Ehkä tämä tästä. Mielestäni tulevaisuus näyttää aurinkoisemmalta kun mitä se oli talvella. Mutta vieläkin vetäydyn töiden jälkeen kotiin, tuijottamaan Netflixiä itsekseni. Ehkä nyt kesällä jaksan mennä uloskin joskus ihmisten ilmoille. Who knows, time will tell…

Sellainen tarina tällä kertaa.

Olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen jo kauan. Ja olenkin kirjoittanut sen mielessäni usein. Tosin tuon ”JULKAISE” napin painaminen on se vaikeinta. Olisi kivaa, jos elämä olisi vaan niitä kivoja juttuja, yksisarvisia ja sateenkaaria, drinkkejä ja bileitä ihanien ihmisten kanssa – tiedättehän, sitä mitä näkee jatkuvasti sosiaalisessa mediassa. Mutta kun se ei ole sitä. Elämä on myös näitä alamäkiä. Siis kunnon alamäkiä, pohjalla käymistä, mutta kun siitä ei oikein puhuta. Tai ei puhuta tarpeeksi. Siis mielenterveysongelmista. Itse ehkä puhun ”normaaleja” ihmisiä enemmän, koska olen psykiatrialla töissä, heh. Oh the irony, syön samoja lääkkeitä kun meidän asukkaat :D

Sen takia aion pitää pääni pystyssä ja sanoa, hei mä voin vähän huonosti nyt, ehkä vielä huomenna ja ylihuomennakin. Todennäköisesti vielä aika kauan. Mutta päivä päivältä, voin ehkä aaaaaaaavistuksen paremmin. Minimaalisesti paremmin. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että uskalsin pyytää apua. Ja kuuntelin ystäviäni, jotka mainitsivat tästä minulle. Parantuminen ja tie ylöspäin lähtee aina itsestään. Ja mä uskalsin ottaa sen askeleen. Ja joku kaunis päivä, voin sanoa, että voin hyvin. Ja jaksan vielä toivoa, että joku kaunis päivä, olen onnellinen.

PS. Kääk apua, uskaltaako oikeasti julkaista?

2016, summa sumarum

Hyvää uutta vuotta! Parempi myöhään kuin ei koskaan, rajt? :D Jotenkin aika vaan valuu käsistä ja menee hurjaa vauhtia eteenpäin, enkä oikein ehdi tehdä mitään. Nojoo. Toivon, että voisin kertoa olevani ni-iiin kiireinen todellisessa elämässä, mutta se ei pidä paikkaansa. Kokopäivätyö imee kaikki energiani, joten vapaa-aikana energiaa on jäljellä vaan vähän treenaamiseen ja Netflixin töllöttämiseen.

Olen kirjoittanut tätä, jo suhteellisen tutuksi tullutta postausta edellisen vuoden yhteenvedosta jo kauan. Mutta sen kirjoittaminen on ollut vähän tuskaista, koska no – 2016 oli mulle todella rankka vuosi. Mutta kirjoitinpahan kuitenkin. Koska kaipaan kuitenkin kirjoittamista, ja haluaisin niin päästä takaisin siihen rutiiniin. Mutta päivä kerrallaan, ehkä se tästä.

5 tapahtumaa, jotka ovat olleet erityisen kivoja viime vuonna:

1. Se määrä tukea, jota olen vaikean vuoden aikana saanut ystäviltäni ja kolleegoilta. Olen tehnyt entistä enemmän töitä – koska surun keskellä oli helppoa keskittyä muihin ihmisiin kun itseensä. Mutta näin jälkikäteen olen tajunnut sen, että kolleegat/ystävät monesti pitivät minut pinnan yläpuolella.

2. Kyykyn tekeminen ilman kipua polvessa, nyt kun olen palautunut kutakuinkin leikkauksesta. Niin – ja pystyn pitämään ainakin parin tunnin ajan korkkareita – ilman kipua.Olin ihan unohtanut, miltä kivuton polvi tuntuu. Se tuntuu mahtavalta! Eli leikkaus pistetään tälle listalle, vaikka se ehdottomasti oli aika pelottavaa (mutta olen saanut kehuja siitä, miten badass olen koska olin hereillä leikkauksen aikana haha)..

ghost3. Näin Ghostin livenä Metallsvenskanissa, koska ystäväni halusivat mun kokea sen. Se oli m-a-h-t-a-v-a-a ♥

uppsala4. Uppsalan reissu siskon kanssa – tavattiin siis siellä – ja juhlittiin (epäonnistuneesti) ystävän 30 vee synttäreitä. Sen jälkeen sisko tuli Örebrohon ja hengailtiin täällä muutama päivä. Ja tuttuun tapaamme katsoimme kokonaisen tuotantokauden American Horror Storya, koska se on meidän sarja.

5. Olen päättänyt, että muutan pois Örebrosta. Pitäisi vaan saada koulu tehtyä. Helpottava päätös, vaikka jätän jälkeeni melkein kaikki ystäväni. En vaan viihdy täällä enää. Päätöksen teko on askel kohti oikeaa suunta ja helpotti aivan mielettömästi oloa. Nyt on vaan kaikki käytännön asiat jäljellä; minne muutan? Mitä aion tehdä nyt? Mitä teen tavaroilleni?

Viisi tapahtumaa, jotka ovat erityisen surkeita tänä vuonna?

2016 oli harvinaisen paska vuosi omalta kannalta, mutta yritän nyt löytää muutamat surkeuden kohokohtat.

1. Isän poismeno. Se on ollut jotain totaalisen musertavaa, ja ajoittain en edes vieläkään voi tajuta sitä, että isää ei enää ole. Se on vaan pitkällä työmatkalla, kuten silloin skidinä – ja näemme varmasti taas jossain vaiheessa.

2. Koska ylläoleva tapahtui, koulu keskeytyi ja nyt en tiedä milloin saan kirjoittaa päättötyöni – koska ruotsalainen byråkrati sukkaa pahemman kerran. Ottaa juu päähän.

3. Muutamat menetetyt ystävät, koska ylläoleva. Olen aikaisemmin kuullut siitä, että kun ihmiset käyvät läpi jotain rankkaa ja surullista, niin ympärilläolevat ihmiset eivät sitä kestä ja ovat yhtäkkiä hävinneet toisen elämästä kuin pieru saharassa. Olen läpikäynyt tällaisen tilanteen ennen, kun sairastuin masennukseen vuosia sitten – ja silloin annoin anteeksi tälle ystävälleni paskan käytöksen. Tällä kertaa olen viisastunut (kyllä, ihme on tapahtunut), ja olen todennut sen, ettei nämä ns. ystävät ole mitään ystäviä, jos eivät pysty olemaan vierelläni kun minulla on rankkaa. Itselle ei tosin ikinä kävisi mieleen jättää läheinen ystävä yksin, jos hänellä on vaikeaa. Mutta meitä on näköjään moneen, ei voi muuta sanoa.

postop4. Laitan tähän myös leikkauksen. Se oli kuitenkin aika hurja kokemus, ja siitä palautuminen rankkaa, enkä vieläkään ole ihan sataprosenttisesti palautunut.

5. Bloggaamisinto hävisi, koska yhtäkkiä mun arkistojen pohjalta löydettiin joku Tinder-postaus mistä on helppo vetää herneet nenään. Koska olenhan minäkin totinen tyyppi, enkä koskaan kirjoita sarkastisesti? On se niin ikävää, että nykyään niin monet pahoittavat mielensä kun lukevat jotain mistä eivät pidä, tai tekstin jossa ei olla samaa mieltä heidän kanssa, ja sitten sitä omaa pahaa mieltä pitää yrittää tartuttaa muihin. En nyt tästä sen enempää oikein jaksa sanoa, paitsi, sen että vieläkin kun loggaan sisään blogin ohjauspaneliin ja huomaan, että olen saanut kommentin niin sydän hyppää kurkkuun, koska luulen, että se on jotain negatiivista. Kritiikki on aina tervetullutta, mutta ei nyt ehkä tarvitse alkaa haistattelee ja kutsumaan nimiä. Olisin ihan milloin vain voinut ottaa nämä negatiiviset kommentit vastaan, mutta just kuluneen vuoden aikana ne vaan tekivät minusta surullisen – vaikka sitä en nyt tietenkään näille muutamille idiooteille aio suoraan myöntää..

Mitä opit tänä vuonna?

Tiedän nyt mitä aito ystävyys on, opin sanomaan enemmän ei (jos ei halua tai huvita). Opin ottaa suhteellisen iisisti salilla – koska suoraan leikkauksesta ei mennä vetämään 100 kg maveja. Opin myös paremmin piilottamaan tunteeni ja esittää iloista, mikä ehdottomasti ei ole hyvä asia.

Tuliko vuodesta sellainen kun halusit?

Ei. Olisin, tietenkin, halunnut enemmän aikaa isäni kanssa. Haluaisin vaan poistaa vuoden 2016 maailmanhistoriasta. Ja olisin halunnut nostaa sen 120 kg maven, jäin 5 kg siitä. Penkkipunnerruksen nostin tosin 65een kiloon, kiitos kolleegoiden jotka auttoivat ja pushasivat mua nostaa sen, se oli ehdottomasti kivaa.

Mitä vaatteita olet käyttänyt?

Mukavia vaatteita. Treenikuteita, tennareita, farkkuja ja yksinkertainen t-paita. Ei mitään erikoista siis.

Mitä musiikkia olet kuunnellut eniten?

Jaa-a. Ghostia olen ehkä kuunnellut eniten.

Mitä olet katsonut? (elokuvat, sarjat, telkkuohjelmat..)

Voi voi voi. Tämä lista on niin pitkä. Sarjoja olen plärännyt läpi aika reippaasti tänä vuonna. Lemppareita on esim. Westworld, Van Helsing, Designated Driver, Vikings, GoT, OITNB etc etc.

Kenen kanssa hengailit eniten?

Koska tein niin paljon töitä, niin työkavereiden kanssa. Vapaa-ajalla olin suurimmaksi osaksi itsekseni. Oli aika taas pystyä hengailmaan itseni kanssa ja tulla kaveriksi – tämä prosessi on vielä vähän kesken, kohta toivottavasti pidän  taas itsestäni.

Oletko oppinut tuntemaan uusia ihmisiä tänä
vuonna?

Olen. Sekä työn kautta ja työn ulkopuolella. Ja yhteen, joka on auttanut mua ehkä enemmän kuin olisin voinut aavistaa. Ollut jonkinlainen tukipilari siitä tietämättä. Ehkä mun pitäisi joskus mainita siitä tälle henkilölle. Joku kaunis päivä sitten.

Mitä on kauneinta mitä sait tänä vuonna?

Mitä olen saanut toiselta ihmiseltä siis tai what? En ole saanut mitään. Jopa syntymäpäivänikin vietin kaverin kanssa sairaalan ensi-avussa.. :D Joulun vietin Örebrossa, en perheen kanssa. Eikun heeei, sain mä sellaisen lämmitettävän vehnätyynyn kaverilta.. :D

Parasta, mitä luit?

Luin tasan yhden kirjan tänä vuonna (se on 1 enemmän kuin yleensä..) ja se oli Erik Axl Sundin Varistyttö ja se oli NIIN HYVÄ! Suosittelen! Pitäisi vaan jaksaa lukea trilogian toinen kirja.

Teitkö jotain, mitä et ole koskaan ennen tehnyt?

Olin vaeltamassa. And I loved it! Ja tosiaan, näin Ghostin!

skinnarsagsfalletSaiko joku ystävistäsi lapsen tänä vuonna?

Ei tainnut saada, tai en ainakaan ole kuullut mitään.

Vuoden 2016 suurin menestys?

Sain työn kautta almanakan ja sain joinata työpaikan joulupippaloihin, mentiin syömään  ruotsalaista jouluruokaa (joka maistu kuralta) – lasketaanko nämä saavutuksiksi? :’) Ennen en saanut mitään ekstraa töistä, olin ”vaan” tuuraaja.

Paras ostos?

PLAYSTATION 4, sydän sydän sydän. Oh, olen kaivannut pelaamista ihan sikana taas innostunut ainakin vähän. Olen pelannut läpi Uncharted 4:sen ja ooämgee se on niin hyvä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä muista hyvistä peleistä!

Villakangastakki mallia vähän pidempi Mangosta, joka ylitti budjettini aika reippaasti. Mutta se on ihana. Testasin varmaan viittätuhatta (okei, liioittelen) eri mallia, mutta Mangon oli vaan SE takki.

Polar M400 sykekello. Olen ehkä aavistuksen koukussa siihen, mutta todellakin mielenkiintoista seurata miten eri treenimuodot vaikuttavat sykkeeseen.. Ja kun sanon, että ”aavistuksen koukussa” tarkoitan todella koukussa.. Tyyliin nukun kellon kanssa.

Mihin kulutit eniten rahaa?

Todennäköisesti ruokaan. Ehdottomasti eniten ruokaan.

Mitä toivot, että olisit tehnyt enemmän?

Matkustanut. Elänyt. Hymyillyt.

screenshot_2017-02-03-09-39-04Mitä teit syntymäpäivänäsi 2016?

Olin niinkun aiemmin sanoin, ystäväni tukena ensiavussa. Oli vähän erilaiset synttärit.

Miten kuvailisit tyyliäsi 2016?

Yksinkertainen, synkkä ja mukava :’)

Se oli sitten siinä, se vuosi. Vähän masentavaa luettavaa..

Nyt jätetään 2016 historian kirjoihin ja suunnataan nokka kohti tulevaisuutta. Toivon että tästä vuodesta tulee parempi, tai eipä tästä vuodesta oikein voi tulla pahempaa kuin edellisestä. Te, jotka instagramin puolella seuraatte minua, tiedättekin jo, että olen esim käynyt Lontoossa minilomalla – josta tulossa postausta kunhan jaksan. Toivon, että tulen matkustamaan enemmän. Että tulen nauramaan enemmän. Ja nauttimaan elämästä enemmän. Ja toivottavasti joku kaunis päivä – voin viedä opintoni päätökseen.

Sellaista täällä. Mitä juuri sinä muistat parhaiten vuodesta 2016?

xoxo

Työpäivä on vihdoinkin päättynyt – taisi olla hektisin joulu, jonka olen koskaan kokenut. Tosin johtui siitä, että jouluaatto sattumoisin oli lauantaina, ja silloin meitä on vähemmän porukkaa töissä. Olen jopa ehtinyt vetää parin tunnin tirsat töiden jälkeen, niin väsynyt olin.

Mutta oli jotenkin todella ihanaa olla tekemässä jotain kivaa ihmisille, joilla on asiat niin paljon huonommin kun itsellä (olen siis sosiaalipsykiatrialla töissä, jos joku ei tiedä – eli asuntolassa, jossa asuu mielisairaita ihmisiä, jotka eivät kykene elää omassa kämpässä). Pistää kyllä miettimään. Sitä, että ei pitäisi valittaa niin turhista asioista ja olla enemmän tyytyväinen siihen mitä elämässään on. Vaikka nyt menikin niin, että ”jouduin” olemaan töissä ja poissa perheen luota jouluna. Minulla kuitenkin on se perhe.

Nyt ajattelin istua loppuillan sohvassa, syöden jäätelöä ja ehkä katsoa jonkun elokuvan.

Oikein ihanaa joulua kaikille! ♥ Toivottavasti teidän joulu on ollut juuri sellainen kun halusitte. Voikaa hyvin ja syökää munkin puolesta niitä laatikoita ♥

merry christmasxoxo, Marianne

time flies by when you’re having fun..

En oikein ymmärtänytkään kuinka pitkä aika viimeisestä postauksesta on mennyt, kuukausi! KUUKAUSI! Miten aika on voinut mennä näin mahdottoman nopeasti? Ei vaan pysty ymmärtämään. Tuli ihan sellainen ”Ei hitto pakko postata jotain äkkiiäkkii”-fiilis, vaikka minun pitäisikin siivota kämppä katosta lattiaan ja ottaa esille joulutavarat. Tai mun epäjoulu-joulutavarat. Kun eivät oikein punainen väri tai tontut oikein nappaa..

Eli pakollisen mitä kuuluu postaus… heh. On minulla ihan oikeitakin postausjuttuja tulossa, ne ovat vielä skissinä päässäni tosin.

memeMinulle kuuluu ihan hyvää, tulin juuri eilen kotia Örppööseen pienen kotireissun jälkeen. Joka ikinen kerta kun teen lähtöä Helsingistä se lähteminen tuntuu vain raskaammalta ja raskaammalta. Toivon todellakin, että ensi vuosi on ehdottomasti viimeinen, jonka vietän täällä Örebrossa. Kaipaan suurkaupungin elämää! Pitäisi vaan saada tuo opinnäytetyö tehtyä.. ”vaan.”

sofijoulukuu2016Olipas muuten todella ihanaa kerrankin olla kotona Suomessa itsenäisyyspäivänä. Oltiin siskon luona äipän ja Sofin kanssa syömässä. Matkustin sinne yllättämään meidän mamman (meni täydestä vaikka sisko möläyttikin, että olen tulossa..), ja viettämään etukäteen hänen syntymäpäiväänsä. Vaikka en todellakaan ehtinyt tavata kaikkia joita halusin, ehdin kuitenkin ladata patterini kunnolla. Pieni loma teki gutaa. Tuli taas vaihteeksi ostettua liikaa tavaraa (liian kallis takki (omaan budjettiini siis..) ja vähän joulukrääsää..) Pelasin jopa tuntikausia Battlefieldiä – minä, vannoutunut sotapelien vihaaja. Se oli kivaa, vaikka mitä nyt suurimmaksi osaksi osuin vaan taivaaseen tai maahan, ja itse kuolin koko ajan.. :D Olen taas pitkästä, pitkästä aikaa innostunut pelaamaan pelejä, mutta siitä lisää joku toinen kerta sitten :)

Sitäpaitsi, tämä on myös ensimmäinen joulu, jonka vietän erossa perheestä, koska olen töissä. Ja töiden jälkeen ei oikein ehdi matkustaa Helsinkiin ja takaisin seuraavaksi päiväksi.. Tai no, jos olisin rikas niin tottakai sekin onnistuisi. Valinta oli itselleni aika helppo tänä vuonna, kun ei oikein isän poismenon takia ole oikein joulufiiliksiä. Voin sitten yrittää auttaa meidän työpaikan asukkaita saamaan hienon joulun. Jotenkin tässä kävi vielä niin, että vapaaehtoisesti lupauduin olla mukana työpaikan Luciakulkueessa, ja on olemassa riski, että minä tulen myös olemaan Lucia (koska kukaan muu ei siihen suostu..) Viimeksi olen ollut Lucia ala-asteikäisenä.. (siitä tulikin mieleen, muistankohan laulut enää? Kääk pitääpäs alkaa harjoittelemaan..)

Eilen olin jopa työpaikan kanssa viettämässä pikkujouluja ruotsalaiseen tapaan – eli syömään outoa ruotsalaista jouluruokaa ja juomaan julmustia (joka ei ole mielestäni niin hirmuhyvää..) Oli ihan mukavaa, vaikka työkaverit yllyttivät maistamaan lipeäkalaa – hyissaa.. eipähän koskaan enää tarvitse sitä kokemusta käydä läpi uudestaan. Oli eka ja vika kerta. Ptyi!

Nyt siis pakko jatkaa siivoamista, jotta kehtaan pyytää ystäviäni tänne viettämään suomalaisia pikkujouluja viikonloppuna :D
Toivottavasti voitte hyvin ja olette tehneet asioita, jotka tekevät onnelliseksi

, xoxo Marianne

uusi ennätys puolen vuoden odottamisen jälkeen.

Odottaminen on ehkä väärä sana. Todella väärä. En ole odottanut, että tekisin salilla uusia ennätyksiä, olen raatanut niiden eteen. Juossut salilla välillä päivästä päivään, nostanut x määrä kiloja viikottain jne.. Mutta kuitenkaan en ole parantanut penkkiennätystä puoleen vuoteen.. Tai odottakaas – sitten maaliskuun öh.. melkein kahdeksaan kuukauteen.. (huomasin nyt myös, että matematiikka ei ole näköjään vahvuuteni enää..)

Olen ollut erittäin tietoinen siitä, että tämä yli-kuudenkymmenen-kilon-haamuraja on ollut jonkinlainen henkinen blokki päässäni. Kokeilin muutamaan kertaan smithissä nostaa 62.5 joskus kesällä, mutta meinasin kuolla – siis oikeasti – kun en saanut tankoa nostettua (ja unohdin laittaa ne jarrut oikeaan kohtaan…) eikä salilla ollut ketään muuta auttamassa.. Onneksi jotenkin sain nostettua muutaman sentin sitä tankoa ja laitettua sen smithiin kiinni ja sitten jotenkin sain itseni sieltä tangon alta pois (onneksi kukaan ei ollut näkemässä tätä laadukasta treeniä.) Sen jälkeen olen treenannut suurimmaksi osaksi siinä viidenkympin ja kuudenkympin välillä, harvoin edes uskalsin testata sitä kuuttakymppiä.

Sitten tosin kyllästyin saliini, ja ainoa treenaava ystäväni ylipuhui minut vaihtamaan salia. Kunnon salille. Sellaiselle, jossa on paljon voimanostoa ja bodausta harrastavia tyyppejä – eli sellaisia kuin minä (en tosin mitään bodausta harrasta, huom.) – siis sellaisia talon kokoisia ihmisiä, tiedättehän. Hän meinasi, että jos vietän enemmän aikaa ympäristössä, joka motivoi minua enemmän – se henkinen blokki varmaan häviäisi. Ja lisäksi, voisimme tsempata toisiamme paremmiksi (ja hän halusi ilmaisen koutsin). Tämä oli suuri askeln sinne mukavuusalueen ulkopuolelle – minähän olen aina treenannut yksin, en ole koskaan nähnyt treeniä sosiaalisena tapahtumana. Mutta, koska minulla on menossa sellainen ”mene-mukavuusalueesi-ulkopuolelle-edes-joskus”-projekti menossa, niin ajattelin että voinhan sitä tietenkin kokeilla. En voi menettää mitään, ja ellen tykkää kaverin kanssa treenaamisesta, voin aina jatkaa treenejä yksinkin. Rajt?

Ja nyt, ensimmäisen viikon jälkeen, nostin penkistä 63,5 kiloa. Kuusikymmentäkolme ja puoli kiloa.

winner
Mikä on aika mahtavaa ottaen huomioon, että polvi ei ole vielä palautunut ennalleen, eli en ihan täysiä ole penkissäkään pystynyt vetämään. Kunhan tuo polvi tuosta parantuu leikkausen jälkeen, odotan innolla kuinka monta ennätystä rikon.

So long henkinen blokki, see you never again!

pr(Toivottavasti.. Eiku pliis, ei nähdä, jookosta?)

PS. Ja kyllä, aion jatkaa kaverin kanssa treenaamista, ainakin muutaman kerran viikossa, se on itseasiassa todella kivaa. Eli väärässä olin, myönnän :)

sinkkuelämää: kun ystäväni ilmoitti, että on järkännyt minulle sokkotreffit

Ensireaktio oli..

panicnggJa tämä tapaaminen on kuulemma heidän Halloween-bileissä, jonne minun on nyt pakko mennä. Tulevat hakemaan autolla, niin en voi edes livistää.. (tosin minunhan ei tarvitse avata ovea, ellen halua..)

internal-panic-attackPahinta tässä on vielä se, ett kuulemma, ystäväni ovat kertoneet kaiken musta tälle tyypille, jonka nimeä tuskin edes tiedän. Eli se tietää kaiken (KUTEN MITÄ?? Ei kai ihan kaikkea??) minusta ja minä en edes tiedä sen nimeä? Reilua? I think not.

what-is-your-problemAnteeksi kaverit, mutta – OLETTEKO KOSKAAN TAVANNEET MINUA?

confused5Olen maailman epäsmoothein ihminen, sosiaalisesti kömpelöin koskaan. Miten luulette tämän tapaamisen menevän, että tavataan ja istutaan koko ilta juttelemassam hihhittelemässä ja skoolaten ja kaikki on laadidaa oi niin ihanaa? Yeah, right.. Tämä tulee menemään niin, että ensin a) minä saan paniikin, ja menen vessaan piiloon – hyperventiloimaan pariksi tunniksi, sitten b) uskallan tulla ulos, kun olen juonut x-määrän alkoholia – eli kivassa pienessä jurrissa… (joka on aina hyvä idea tällaisissa olosuhteissa.. juu..) ja sitten c) jos, JOS uskallan jutella tyypin kanssa – tulen vaan tuijottamaan lasiini koko ajan ja änkyttämään, ja d) jos.. JOS .. saan jotain sanottua, sanon tietenkin jotain omituista tai epäsopivaa.. Koska minä olen sellainen… Siis miten, MITEN saitte päähänne, että tämä olisi jotenkin hyvä idea? Haluan, nay – VAADIN – saada vastauksen?

how

Nyt sitten mietin tässä, että mennäkkö vai eikö mennä? En tiedä miksi pukeutua, koska kun sain tietää siitä, että minut leikataan pari päivää ennen halloweenia, hautasin unelmani tämän vuoden pippaloista – enkä miettinyt mitään outfittia.. Jos joku nyt keksii äkkiä jonkun idean, johon voi yhdistää ontumisen ja kainalokepit, kertokaa äkkiiäkkii! Lupaan siinä tapauksessa mennä, ja kertoa miten tämä kohtaaminen meni.. Aikaa on vielä noin 8 tuntia.. Pellet ovat out of the question, koska se on kielletty sattuneiden tapahtumien takia – sekä bileissä, että jokaikisessä klubissa ja baarissa täällä, plus, että en halua saada sydäriä, jos katson itseäni peilistä.

Nyt keksimään ideoita, än yy tee nyt! Ja onko joku muu menossa Halloween-bileisiin?

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

xoxo, Marianne

kun joutuu ensimmäistä kertaa leikkaukseen

Kun kotiuduin Suomen reissulta viime viikolla huomasin, että olin saanut postia Örebron Yliopistolliselta Sairaalalta. YES! Vihdoinkin, kauan odottamani kirje on saapunut. Revin sen jo portaissa auki: Tervetuloa lokakuun 27 päivä polven tähystysleikkaukseen! JAA!

happyyVihdoinkin polveni leikataan. Vihdoinkin! (Päivän sana?) Aloin heti kuvittelemaan elämästä kivuttoman polven kanssa, joka ei natise kävellessä, ah – voin ehkä jopa käyttää korkokenkiä taas, ja mitä parasta – voin ehkä tehdä kyykkyjä – siis KUNNON kyykkyjä. PAINAVIA kyykkyjä. Ehkä. Ehkä, jos menen oikein crazy bananas – voisin mennä juoksemaan. JUOKSEMAAN. Mutta olisin todella iloinen siitä, jos tuo särky vain hävisi.

Sitten luin koko lapun läpi. ”Koska kyseessä on paikallispuudutuksella tehtävä tähystys, voit syödä ihan normaalisti leikkauspäivänä.” Eeh. Paikallispuudutus. Muistin, miten olin ortopedini kanssa keskustellut tästä, kun hän soitti minulle toukokuussa ja kertoi magneettikuvien tuloksesta ja kertoi, että hän haluaa leikata polven, koska olen vielä ”niin nuori ja se on ehkä pelastettavissa..” Ortopedi selitti, että saan itse valita, haluanko että leikkaus tehdään puudutuksella vai haluanko nukutuksen. Koska en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa – siis leikkauksessa – niin en osannut vastata kysymykseen, vaan kysyin hänen mielipidettä asiasta. Hän kertoi, että paikallispuudutuksella pääsen nopeammin leikkaukseen, ja hän uskoo, että olen henkisesti sen verran vahva, että kestän olla hereillä leikkauksen aikana. Sanoin ok, tehdään niin.

Tässä kohtaa kaikki nauravat, ”henkisesti vahva”. Minä. Haha. Joo. Hahaha.

Mutta kun luin tuon siitä paperista ja aloin miettimään, mitä kaikkea se tarkoitti, siis se hereillä oleminen. Vaikka en tunne mitään kipua, niin tunnen jotain siellä polven sisällä. Kuulen mitä he tekevät. Ja pahimmassa tapauksessa näen mitä he tekevät. Joten mulle iski paniikki. MUN ENSIMMÄINEN LEIKKAUS EVÖR – ja tulen olemaan HEREILLÄ! En saanut mitään pientä paniikkia. Vaan kunnon paniikkikohtauksen.

panicattackfeelsLong story short. Jos mennään vähän taaksepäin ajassa, noin puolitoista vuotta jotakin tapahtui polvessa – mitä siis minä en osaa selittää, eikä edes lääkäri, eikä fyssari, eikä edes magneettikuvat polvesta. Olen tässä rampannut edestakas lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt kuntoutustreeniä niin paljon, että se tulee ulos korvista, syönyt morfiinipohjaisia kipulääkkeitä ja olen ollut hetkittäin niin turhautunut kivusta. Kun siihen vielä lisätään paskana oleva selkä, niin avot – kyllä elämä on ollut välillä ihanaa. Kuitenkin, olen yrittänyt olla valittamatta siitä, että mulla on enemmän kivuiliaita päiviä, kun kivuttomia. Koska se valittaminen ei oikein auta mitään, sen opin isältäni. Viime syksynä sain uuden lääkärin, joka kerrankin otti kipuni todesta ja laittoi lähetteen ortopedille. Ortopedi tutki polveni tammikuussa tänä vuonna. Pääsin magneettiröntgeniin huhtikuussa ja tulokset sain toukokuussa. Leikkaus.

Ja nyt se leikkaus on ihan nurkan takana. Ja tottakai minulla oli tuhatsata kysymystä, ja paperissa oli numero, johon voi soittaa ja kysyä. Tottakai soitin, halusin vastaukset kysymyksiini. Sillä ensinnäkin, paperissa luki, että jos luulet, että tarvitset kainalosauvoja – ota mukaasi yhdet, sillä muuten ne joutuu ostaa. OSTAA. Ai niinkun miksi ostaisin kainalosauvat, muistoksi vai? Vai olettavatko he, että kaikilla on sauvat jossain nurkassa lojumassa. Naulaanko ne seinään kiinni sisustuselementiksi? Ja sitäpaitsi ihmettelin, mitä ihan tarkasti minulle tehdään ja kuinka kauan tulen olemaan saikulla. Ja tärkeintä – voinko saada rauhottavia, jotta en pyörry sinne leikkauspöydälle?

No mun tuurillahan saan puhelimen päätyyn elämäänsä kyllästyneen vanhan kääkän, jolla on todella huono päivä. Puhelu meni about näin:

*minä kysyn kainalosauvoista*
”Kyllä , pitää paikkaansa, ne pitää ostaa.”
”Ei siis voi vuokrata mistään pariksi päiväksi?”
”Ei, sitä systeemiä meillä ei ole enää, ja se systeemi ei tule ikinä enää takaisin.”
”Ok. Mutta tarvitsenko sellaisia?”
”Mistä minä sen tiedän?”
”No mistäs minä sen tietäisin, en ole lääkäri tai mikään asiantuntuija.”
”Sun olisi pitänyt puhua tästä lääkärisi kanssa.”
”Kuules, olen tavannut lääkärini kerran, ja siitä on yli 10 kuukautta, ja puhunut kerran sen jälkeen puhelimessa sen kanssa.”
”Ai, no siis. No yleensä ehkä tarvitsee pari päivää niitä, mutta vain jos polvi tuntuu oudolta.”
”Kuinka kauan tulen olemaan saikulla?”
”Tuo on myös lääkärikysymys.”
”Anna mulle sitten hänen numeronsa, niin soitan lääkärille.”
”No, etsä hei voi sille tuosta noin vaan soittaa, ei tää toimi niin.”
”Ai en siis saa keskustella hänen kanssaan toimeenpiteestä ollenkaan? ”
”Niin. Olisit ajatellut sitä asiaa kun juttelit hänen kanssaan viimeksi. Näet hänet sitten leikkauspäivänä.”
”Jaha. Onpas outoa, ei tunnu hirvittävän kivalta tämä. Mutta jos se on niin, niin se on niin. Onko mahdollisuuksia muuten saada mitään rauhoittavia, koska oon vähän hermostunut… ”
”Itse valitsit paikallispuudutuksen, jos olit niin hermona, miksi et ottanut nukutusta.”

twitching-sheldon”Hei, mikä juttu tämä oikein on? Tässä lähetteessä sanottiin, että jos on kysyttävää tähän numeroon voi soittaa.. Tässä muutenkin hermostuttaa tämä leikkaus, ja sä et nyt helpota mun oloa ollenkaan sun asenteesi kanssa. Kerro nyt kuinka kauan yleensä ollaan saikulla ja saako rauhoittavia?”
”Yleensä joku viikko ollaan poissa, ja pystyt kyllä kävelemään ilman sauvoja. Rauhoittavista saat jutella lääkärin kanssa sitten leikkauspäivänä. ”
”Kiitos, tulihan se sieltä! Sain vihdoin ja viimein vastauks…”
*klick*

SE KLIKKASI MUT!

shocked2

pissedoff3Olen siis edelleenkin niin raivona tuosta keskustelusta, etten tiedä mitä mun tulisi tehdä. Nyt vedän tämän sitten silleen, että en osta mitään fakin sauvoja, vaan aion vetää ilman, jos sitten kaadun ja satutan itseni, niin sitten Örebron kaupunki saa maksaa. Ei jumala…

Mutta anyhoo, ei sekään auta, että laitan viimeisiä energoita tuohon ämmään. Se siitä. Kääk. Tässä on vielä pari viikkoa aikaa valmistautua henkisesti. Kiva, minulla olisi vielä hammaslääkäri samoihin aikoin, mutta koska mulla on hammaslääkäripelko, tulen kyllä siirtämään sen ajan. Koska riittää tämä leikkauskidutus, siinä on niinkun tarpeeksi ahdistusta yhdelle päivälle. Tai siis viikolle. Tai siis kuukaudelle. Vuodelle.

Mutta siis wish me luck, että leikkaus onnistuu! Jos jollakin on joku hyvä metodi miten vähentää ahdistusta, kertokaa toki minullekkin.

xoxo, Marianne

must-see sarjoja

Olen viime aikoina – tai no.. tämän vuoden aikana, nähnyt hurjasti hyviä sarjoja, ja sen sijaan, että laitan ne yksitellen omiin postauksiin (koska olen laiska) ajattelin änkeä kaikki parhaimmat yhteen postaukseen.. Eli täältä pesee liuta pakko-nähdä-sarjoja:

ointbOrange is the new black – uusin tuotantokausi.

Jos jostain syystä olet missannut tämän sarjan – katso! Uusin tuotantokausi oli mielestäni paljon mielenkiintoisempi kuin edellinen – katsoin sen melkein päivässä.

stranger things

Stranger Things.

Tämä oli aivan TÖRKEÄN hyvä! Netflixistä löytyy ja katsoin tämänkin tuontantokauden yhdeltä istumalta (näin vietän siis vapaapäiväni yleensä hehe.) Tuli jotenkin mieleen lapsuuden leffat, tyyliin Goonies ja ET (joka mielestäni tosin on edelleenkin vähän yliarvostettu), sekä kasari sci-fi/kauhut. Ja mulla kesti aika kauan tajuta, että Winona Ryder on mukana – heh, heh. Ihan oikeasti, tämä on todellakin pakko nähdä, ellet jo ole nähnyt.

lietome

Lie to me.

Löysin tämänkin Netflixiltä ja katsoin sen suhteellisen nopeasti läpi, kaikki kolme tuotantokautta. Erittäin mielenkiintoinen idea tällä sarjalla! Miinukset siitä, että tuotanto lopetettiin kesken, ja siten koko sarja loppuu cliffhangeriin.

marco polo

Marco Polo

Aaa, vihdoinkin toinen tuotantokausi tälle mahtavalle sarjalle! Tosin paha kun olin unohtanut kuka on kuka, joten kesti hetken päästä juoneen mukaan taas. Suosittelen todellakin, erityisesti jos historialliset tarinat kiinnostavat. Toimii kyllä ihan muutenkin, ensimmäinen kausi oli fantastisen hyvä, toinen nojaa, kyllähän sen katsoi.

ox

Oz.

Katsoin vihdoinkin Ozin (Kylmä rinki) alusta loppuun, oikeassa järjestyksessä. Olen suunnitellut tätä jo vuosikausia, mutta jotenkin se on vaan jäänyt. Oz taisi olla ensimmäisiä sarjoja (plus X-files) jotka koukuttivat minut sarjojen maailmaan. Ellet ole nähnyt, suosittelen todellakin tämän katsomista. Hbo laatukamaa, mutta huom vähän raaka.

Game of Thrones – 6 kausi.

Olen myös, tietenkin, katsonut GoT:in ihan alusta saakka ja uusimman tuotantokauden. Ei petä ikinä.

vikings

Vikings

Omg, en kestä miten hyvä sarja. Olin niin kauan tätä sarjaa vastaan, jostain syystä, mutta kun sarjat loppuivat kesken ja oli pakko katsoa jotain uutta, niin ”löysin” tämän HboNordicilta..  Nousi kaikkien aikojen lemppareihin.. tai siis top kymppiin (minun top 10:ssä on noin 20 sarjaa ehehee…) Ja Travis Fimmel.. omg, marry me?

bloodline

Bloodline

Tämä ehkä aavistuksen hidastempoinen trilleri-draama eskaloituu loppujen lopuksi todella mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi sopaksi. Yllätti aivan totaalisesti, kestää muutamat jaksot, että pääsee juoneen kiinni.

graceandfraankie

Grace and Frankie

Kaikki ei aina tarvitse olla äktsöniä ja verta ja kauhua (kuulemma). Välillä tekee hyvää katsoa feelgood-komedioita ja tämä Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämä sarja on siihen tarkoitukseen todella hyvä.

ahsAmerican Horror Story: Hotel

AHS:än viides tuotantokausi ei pettänyt, vaikka ei nyt ollut aivan yhtä hyvää kamaa, kun ensimmäinen (näinhän se yleensä meneekin) Kaipasin Jessica Langea todella paljon, mutta Lady Gagan roolisuoritus suorastaan yllätti – positiivisesti siis.

billionsBillions.

HBOlta löytyy tämäkin. Hyvä draamasarja, ja uusin tuttavuus. Odotan innolla että seuraava tuotantokausi tulee.

Otan mielelläni vastaan lisää vinkkejä! Jos olet nähnyt jotain todella hyvää viime aikoina, kommenttilootaan siitä niin kertomaan! ;)

xoxo

no words.

Heissan.

Long time no .. write. Olen ottanut vähän paussia .. no elämästä ylipäätänsä, ja siinä samalla blogi on saanut olla omassa rauhassa. Syy tähän paussiin on, ehkä kuten jotkut teistä jo tietävät Instagramin puolelta on, että isäni menetti taistelun syöpää vastaan toukokuun alussa ja olen pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti kokoamassa itseäni ja jatkamassa elämääni.

Tää on aika jännää, tiesin tämän koittavan jo siitä asti kun sain tietää isän syövästä päivää ennen mun synttäreitä, puolitoista vuotta sitten. Varmaan joku fiksu tästä kykenee laskemaan, että kirjoittaminen noin ylipäätänsä hupeni niihin aikoihin. Asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Jotenkin pää ei vaan tahdo ymmärtää sitä, että isä on nyt poissa ja pitäisi nyt pärjätä yksinään. Isä oli mun mentori, se jolta kysyä ihan mitä vaan mitä ihmetytti – ja vastaukset sai yleensä nopeammin kuin googlettamalla. Kuka mua nyt auttaa kun tietokone vittuilee? Entäs kun ruotsin pankkisysteemi ja byråkratia kusee? Tai kuka naureskelee mun kanssa ruotsalaisten idioottimaiselle käytökselle?

Olen kirjoittanut tätä kirjoitusta päässäni jo yli puolitoista vuotta. En tiedä edes mistä aloittaa, kun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta kaikki on ihan sekaisin. En oikeastaan koskaan julkisesti kertonut isäni sairaudesta, ainoastaan lähimmille ystäville ja työkavereille. Suurinpiirtein samassa tilanteessa oleva ystäväni kertoi pitkän Facebook-tilityksen kautta noin koko Ruotsille isänsä sairaudesta, itse vaikenin. Jotenkin en kestänyt sitä sääliä, mitä ihmisiltä saa (itseasiassa sen sääli on vielä pahempi nyt, kun isä on poissa.) Tämä on elämää, ja elämä on suurimmaksi osaksi perseestä, niinhän se on. Nyt kuitenkin kerroin. Enkä edes tiedä, tuntuuko paremmalta, vai lisäsikö tämä postaus vaan ahdistuneisuutta?

Se on kuitenkin hassua, minkälainen vuoristorata elämäni nykyään on. Tiettyinä päivinä voin hyvin ja elämä hymyilee. Hetkittäin, unohdan isän kuoleman, ja olen melkein jo soittamassa hänelle, koska löysin aivan naurettavan artikkelin ruotsalaisten tyhmistä idoista. Tai kun pelasin Lego Dimensionsia ensimmäistä kertaa ja haluaisin niin kertoa siitä faijalle – ja sitten muistan, etten voikaan soittaa. Silloin se suru jotenkin vaan tulee pinnalle uudestaan ja joutuu niinkun kokoamaan itsensä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Tietyt asiat kaduttaa. En saanut sanottua isälle kaikkea mitä olisin halunnut sanoa. En ehtinyt tehdä isän kanssa kaikkia asioita mitä olisin halunnut. En saanut kokea elämäni tulevia kohokohtia isän kanssa, mutta sille ei nyt oikein voi mitään. Toivon, että olisin sanonut sanottavani useammin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että viimeisen puolentoista vuoden aikana sain hyvän suhteen isääni. Ja olen tyytyväinen panokseeni, että vietin paljon laatuaikaa isän kanssa – sen takia olenkin matkustanut aika paljon Suomeen viimeisen vuoden aikana. Ne matkarahat tuntuvat parhaimmalta sijoitukselta jonka olen tähän saakka tehnyt, näin jälkeenpäin katsottuna.

En oikein tiedä mitä tällä postauksella haluan sanoa. Onko mulla edes mitään pointtia. Se, että kirjoitan on jo askel kohti parempia päiviä. Blogi on ollut kuin raskas, tonnilta painava mötikkä hartioilla, mutta nyt jotenkin sekin alkaa helpottaa ja huomaan usein, että ooh tästä voisi kirjoittaa ja tästä, sekä tuosta. Ehkä pikkuhiljaa alan saamaan energiaa jopa kämpän fiksaukseen, sekä hoitaa koulu loppuun – joka nyt pakostakin jäi tuossa keväällä, kun ruodasin edes takas Helsinkiin täältä Ruotsista.

Muutenkin syksy on aivan auki, en tiedä mitä haluan tehdä tai minne haluan suunnata – jäädäkkö hetkeksi vielä Ruotsiin vai onkohan korkea aika palata juurilleen? Vai mitä, jos vaan ostaisi viimeisillä rahoilla menolipun jonnekkin lämpöiseen paikkaan ja jäisi sille tielle? Haluan kokea uusia asioita. Haluan oppia uusia asioita. Haluan nähdä maailmaa. Haluan niin paljon, ja vaihteeksi tuntuu siltä, kun energiaa on juuri ja juuri roskien ulos viemiseen (johtunee ehkä siitä, että sain unta noin kahdelta – koska vedin vahingossa päikkärit töiden jälkeen – ja sitten heräsin tietenkin klo 6 – koska vapaapäivä.)

Ehkä halusin vaan kertoa, että vaikka menen läpi elämäni tähän asti vaikeinta aikaa (ja olen tehnyt sitä jo tovin), niin olen kuitenkin ihan ookoo. Voin ihan hyvin.

Tästä siis eteenpäin, palataan kohta asiaan.

Pitäkää huolta itsestänne, ja toisistanne ♥

Marianne xoxo