hei, mä voin vähän huonosti nyt. todennäköisesti vielä huomennakin.

Joka ikinen aamu kun herään mietin (tai siis.. ollaan nyt kuitenkin edes vähän realistisia, jos on aamuvuoro, en mieti mitään muuta kun sitä ensimmäistä (ja toista… eeehkä kolmattakin) kuppia kahvia, joka odottaa työpaikalla ja ajatus lähtee ehkä käyntiin siinä joskus puolen päivän jälkeen kunnolla..

Nyt lähti lapasesta heti tämä tarinointi.

Aloitetaan alusta. Hei. Piiiitkästä aikaa.

Tiedän, että olen monesti sanonut että mietin päivittäin kirjoittamista tänne. Haluan kertoa siitä miten otin ihanan iltakävelylenkin kesäisessä sateessa, miten löysin unicorn-mukin kaupasta (tämä on totta) ja siitä miten ihana reissu mulla oli sinne Lontooseen ja siitä miten vihdoinkin olen saanut peukalon perseestä pois ja saanut kämppäni sisustettua. Kämppä, jossa viihdyn, joka on aivan täydellisesti Marianne-style. Mutta se onkin toinen tarina.

Homman nimi on vaan se, että ajatus kirjoittamisesta kusee joka ikinen päivä. Koska elämäni ei ole mitenkään fantastinen tällä hetkellä. Koska en jaksa kirjoittaa. En jaksa edes tavata ystäviä töiden jälkeen, vaan menen suoraan kotiin makaamaan sänkyyn ja usein vedän tirsat – sellaiset kivat 3 tunnin power napit – ja vietän loppuillan jonkinlaisessa sumussa.

Olen väsynyt jatkuvasti.

Töissä. Salilla jaksan käydä hikisesti 3 kertaa viikossa. En jaksa mennä kävelemään. En lenkkeilemään. En jaksa tavata ystäviä mitenkään hirveän usein, elleivät he tule väkisin minun luokseni. En jaksa postata mitään edes instagramiin. Enkä facebookiin. Enkä mennä ulos baariin. Tai mennä ulos ylipäätänsä. Vapaapäivät vietän salilla ja loppupäivän olen aivan poikki kotona, tuskin edes laitan Netflixinkään pyörimään.

Olen käynyt puhumassa lääkärin kanssa. Nuku enemmän oli vastaus, kun verikokeet näyttivät täydellisiä tuloksia. Tämä oli joskus, olisikohan ollut syksyllä. No aloin nukkumaan enemmän. Mutta ei. Väsymys on siellä vielä.

Eräänä räntäisenä (let’s be honest, lunta ei ole ole näkynyt pitkään aikaan) päivänä istuin kaverin luona – jonka kerrankin jaksoin tavata, monen, monen monen perutun tapaamisen jälkeen – ja selittelin sitä, etten jaksa tehdä mitään ja periaatteessa ei kiinnosta edes tehdä mitään, hän heitti kommentin siitä että luulee että olen masentunut. Koska tunnisti itsensä.

Minäkö muka masentunut? Voisiko jatkuva väsymys ja välinpitämättömyys johtua masennuksesta? Toki, elämäni on ollut aika rankkaa isän sairauden ja poismenon takia, epäonnistuneiden suhteiden ja pettymysten takia, ja vielä sekin, että setäni kuoli tämän vuoden alussa. Mutta olen pysynyt pinnalla. Mielestäni. Käynyt töissä. Tosin koulu nyt kusi hetkellisesti, mutta eräänä päivänä kun jaksan, teen sen loppuun. Ja töissä menee vielä hyvinkin, olen vakkari-tuuraaja ja minulla on hauskaa ja pidän työstäni ja musta pidetään töissä – ja mitä parasta olen HYVÄ työssäni.

Olen jopa saanut uuden työtehtävän ja olen meidän yksikön (toinen) terveysedustaja – olen saanut käydä koulutusessa (tuuraajat ei saa käydä niissä) ja kouluttaa meidän henkilökuntaa edistämään terveysasioita yksikössä. Pidin 6 h koulutuspäivän henkilökunnalle viime viikolla. Ja sain todella paljon kehuja siitä, että olin tai siis OLEN hyvä pitämään luentoja. Ja nautin siitä tilanteesta, ihan oikeasti.

Ja sen jälkeen menin kotiin, nukkumaan, ja säälimään itseäni. Siitä että olen yksinäinen. Etten pysty edes treenaamaan ilman jatkuvia loukkaantumisia (polvi on oireillut alkukesästä ja talvella joskus vedin lipat ja loukkasin olkapään..) Että olen väsynyt. Ettei kiinnosta. Ei ole rahaa. Hammaslääkärissä olen rampannut urakalla, koska ne hajoilee vähän väliin. En tiedä minne haluan mennä, vai haluanko mennä. Ja että olen toivoton keissi ja vielä kaiken kuppuraksi olen lihonnut, enkä taatusti tule mahtumaan mekkoon jota suunnittelen ostavani parhaimman ystäväni häihin. Jonne muuten menen yksin. Ja näin se litania jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu.

Jos mennään takaisin siihen ystävän ja minun keskusteluun ja sen jälkeisiin päiviin. Mietin ja mietin. Olisikohan niin, että olen masentunut? Samoihin aikoihin sain jostakin syystä hirvittävän migreenikohtausviikon. Eikä mulla ollut mitään migreenilääkkeitä. Joten, koska olen reipas, tilasin itselleni lääkäriajan migreenin takia. Ties vaikka kysyisin lääkäriltä, luuleekohan hän myös että olen masentunut. Jos siis uskallan. Ajan sain 3 viikkoa myöhäsemmäksi, koska eihän viikon kestävä migreeni ole mitenkään akuuttia. Ei.

Koko sen kolmen viikon aikana mietin tarkasti, olenko masentunut, siis oikeasti. Luin masennuksesta. Tai ei mun edes tarvinnut lukea siitä mitenkään paljon. Tiedän mitä masennus on. I’ve been there before. Noin 12 vuotta sitten, kävin niin sanotusti pohjalla ja kunnolla. Mulle diagnosoitiin vakava masennus. Tiedän mitä se on ja mitä se tekee, ja en tuntenut että olin yhtä pohjalla kun silloin. Olen vahvempi nyt. Tiedän mitä tehdä etten joudu sinne pohjalle, ja en ole siellä. Olen vahva. Tosin vaan vähän väsynyt.

Kun se lääkäriaika vihdoinkin koitti puhuin aika kauan mun migreenistä ja lääkäri kyseli taustatietoja. Olin jo nousemassa tuolilta ylös kun ajattelin, että kysyn siitä väsymyksestä vielä kerran. ”Muistatko että puhuttiin siitä mun väsymyksestä kun olin täällä viimeksi ja multa otettiin kaikki kokeet ja kaikki oli kunnossa ja mun piti vaan nukkua vähän enemmän jotta palautuisin paremmin treeneistä ja päivästä?” Lääkäri sanoi tähän kyllä. ”Olen nyt varmaan vähän mulkku kun otan sun aikaa vielä tuon migreeniasian lisäksi, mutta olen miettinyt tätä väsymystä. Olen nimittäin nukkunut enemmän. Mutta se ei auta, olen edelleenkin todella väsynyt. Olen miettinyt vähän sitä, että ehkä olen masentunut. Voiko masentunut olla jatkuvasti väsynyt?” Lääkäri kysyi että mikä minua voisi masentaa.. ”Muistatko että kerroin siitä , että olen hyväksynyt ja käsitellyt isäni kuoleman viime kerralla, eikö vain? No todellisuus on vissiin se, etten ole. En oikein ymmärrä, että se on poissa ja blablabla” … Puhuin varmaan kymmenen minuutin monoloogin ja kyyneleet valuivat kuin Niagaran putous. Jotenkin tuli entistä pahempi olo. Vai oliko se helpotusta? Minä en itke, enkä taatusti muiden edessä. Vähän hei noloa. Voi sitä tunteiden vuoristorataa.

Lääkärin kanssa tultiin siihen tulokseen, että en ehkä ole yhtä masentunut kun viime kerralla, mutta että todennäköisesti olen menossa siihen suuntaan. Hän määräsi minulle mielialalääkkeitä, suurimmaksi osaksi sosiaalisiin tilanteisiin, ettei kaikki energiani menisi töihin. Jasså, jasså, taas olen vetämässä näitä pillereitä, mietin itsekseni. Ja lääkäri laittoi minut jonoon jollekkin kuraattorille. Taas. Kolme kuukautta piti kestää se  jono ( nyt on mennyt kohta viisi.) Minusta tilanne kuulosti aivan samanlaiselta kun viimeksikin.

Mutta päätin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Olla ottamatta niitä lääkkeitä ja todennäköisesti voida vielä huonommin. Tai kokeilla, olisikohan niistä mitään hyötyä sittenkään. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Päätin kokeilla ja näin 4-5 kuukautta myöhemmin, voin huomattavasti paremmin – mutta en vielä nauti elämästä, ainakaan niin paljon kun haluaisin. Ehkä tämä tästä. Mielestäni tulevaisuus näyttää aurinkoisemmalta kun mitä se oli talvella. Mutta vieläkin vetäydyn töiden jälkeen kotiin, tuijottamaan Netflixiä itsekseni. Ehkä nyt kesällä jaksan mennä uloskin joskus ihmisten ilmoille. Who knows, time will tell…

Sellainen tarina tällä kertaa.

Olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen jo kauan. Ja olenkin kirjoittanut sen mielessäni usein. Tosin tuon ”JULKAISE” napin painaminen on se vaikeinta. Olisi kivaa, jos elämä olisi vaan niitä kivoja juttuja, yksisarvisia ja sateenkaaria, drinkkejä ja bileitä ihanien ihmisten kanssa – tiedättehän, sitä mitä näkee jatkuvasti sosiaalisessa mediassa. Mutta kun se ei ole sitä. Elämä on myös näitä alamäkiä. Siis kunnon alamäkiä, pohjalla käymistä, mutta kun siitä ei oikein puhuta. Tai ei puhuta tarpeeksi. Siis mielenterveysongelmista. Itse ehkä puhun ”normaaleja” ihmisiä enemmän, koska olen psykiatrialla töissä, heh. Oh the irony, syön samoja lääkkeitä kun meidän asukkaat :D

Sen takia aion pitää pääni pystyssä ja sanoa, hei mä voin vähän huonosti nyt, ehkä vielä huomenna ja ylihuomennakin. Todennäköisesti vielä aika kauan. Mutta päivä päivältä, voin ehkä aaaaaaaavistuksen paremmin. Minimaalisesti paremmin. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että uskalsin pyytää apua. Ja kuuntelin ystäviäni, jotka mainitsivat tästä minulle. Parantuminen ja tie ylöspäin lähtee aina itsestään. Ja mä uskalsin ottaa sen askeleen. Ja joku kaunis päivä, voin sanoa, että voin hyvin. Ja jaksan vielä toivoa, että joku kaunis päivä, olen onnellinen.

PS. Kääk apua, uskaltaako oikeasti julkaista?

2016, summa sumarum

Hyvää uutta vuotta! Parempi myöhään kuin ei koskaan, rajt? :D Jotenkin aika vaan valuu käsistä ja menee hurjaa vauhtia eteenpäin, enkä oikein ehdi tehdä mitään. Nojoo. Toivon, että voisin kertoa olevani ni-iiin kiireinen todellisessa elämässä, mutta se ei pidä paikkaansa. Kokopäivätyö imee kaikki energiani, joten vapaa-aikana energiaa on jäljellä vaan vähän treenaamiseen ja Netflixin töllöttämiseen.

Olen kirjoittanut tätä, jo suhteellisen tutuksi tullutta postausta edellisen vuoden yhteenvedosta jo kauan. Mutta sen kirjoittaminen on ollut vähän tuskaista, koska no – 2016 oli mulle todella rankka vuosi. Mutta kirjoitinpahan kuitenkin. Koska kaipaan kuitenkin kirjoittamista, ja haluaisin niin päästä takaisin siihen rutiiniin. Mutta päivä kerrallaan, ehkä se tästä.

5 tapahtumaa, jotka ovat olleet erityisen kivoja viime vuonna:

1. Se määrä tukea, jota olen vaikean vuoden aikana saanut ystäviltäni ja kolleegoilta. Olen tehnyt entistä enemmän töitä – koska surun keskellä oli helppoa keskittyä muihin ihmisiin kun itseensä. Mutta näin jälkikäteen olen tajunnut sen, että kolleegat/ystävät monesti pitivät minut pinnan yläpuolella.

2. Kyykyn tekeminen ilman kipua polvessa, nyt kun olen palautunut kutakuinkin leikkauksesta. Niin – ja pystyn pitämään ainakin parin tunnin ajan korkkareita – ilman kipua.Olin ihan unohtanut, miltä kivuton polvi tuntuu. Se tuntuu mahtavalta! Eli leikkaus pistetään tälle listalle, vaikka se ehdottomasti oli aika pelottavaa (mutta olen saanut kehuja siitä, miten badass olen koska olin hereillä leikkauksen aikana haha)..

ghost3. Näin Ghostin livenä Metallsvenskanissa, koska ystäväni halusivat mun kokea sen. Se oli m-a-h-t-a-v-a-a ♥

uppsala4. Uppsalan reissu siskon kanssa – tavattiin siis siellä – ja juhlittiin (epäonnistuneesti) ystävän 30 vee synttäreitä. Sen jälkeen sisko tuli Örebrohon ja hengailtiin täällä muutama päivä. Ja tuttuun tapaamme katsoimme kokonaisen tuotantokauden American Horror Storya, koska se on meidän sarja.

5. Olen päättänyt, että muutan pois Örebrosta. Pitäisi vaan saada koulu tehtyä. Helpottava päätös, vaikka jätän jälkeeni melkein kaikki ystäväni. En vaan viihdy täällä enää. Päätöksen teko on askel kohti oikeaa suunta ja helpotti aivan mielettömästi oloa. Nyt on vaan kaikki käytännön asiat jäljellä; minne muutan? Mitä aion tehdä nyt? Mitä teen tavaroilleni?

Viisi tapahtumaa, jotka ovat erityisen surkeita tänä vuonna?

2016 oli harvinaisen paska vuosi omalta kannalta, mutta yritän nyt löytää muutamat surkeuden kohokohtat.

1. Isän poismeno. Se on ollut jotain totaalisen musertavaa, ja ajoittain en edes vieläkään voi tajuta sitä, että isää ei enää ole. Se on vaan pitkällä työmatkalla, kuten silloin skidinä – ja näemme varmasti taas jossain vaiheessa.

2. Koska ylläoleva tapahtui, koulu keskeytyi ja nyt en tiedä milloin saan kirjoittaa päättötyöni – koska ruotsalainen byråkrati sukkaa pahemman kerran. Ottaa juu päähän.

3. Muutamat menetetyt ystävät, koska ylläoleva. Olen aikaisemmin kuullut siitä, että kun ihmiset käyvät läpi jotain rankkaa ja surullista, niin ympärilläolevat ihmiset eivät sitä kestä ja ovat yhtäkkiä hävinneet toisen elämästä kuin pieru saharassa. Olen läpikäynyt tällaisen tilanteen ennen, kun sairastuin masennukseen vuosia sitten – ja silloin annoin anteeksi tälle ystävälleni paskan käytöksen. Tällä kertaa olen viisastunut (kyllä, ihme on tapahtunut), ja olen todennut sen, ettei nämä ns. ystävät ole mitään ystäviä, jos eivät pysty olemaan vierelläni kun minulla on rankkaa. Itselle ei tosin ikinä kävisi mieleen jättää läheinen ystävä yksin, jos hänellä on vaikeaa. Mutta meitä on näköjään moneen, ei voi muuta sanoa.

postop4. Laitan tähän myös leikkauksen. Se oli kuitenkin aika hurja kokemus, ja siitä palautuminen rankkaa, enkä vieläkään ole ihan sataprosenttisesti palautunut.

5. Bloggaamisinto hävisi, koska yhtäkkiä mun arkistojen pohjalta löydettiin joku Tinder-postaus mistä on helppo vetää herneet nenään. Koska olenhan minäkin totinen tyyppi, enkä koskaan kirjoita sarkastisesti? On se niin ikävää, että nykyään niin monet pahoittavat mielensä kun lukevat jotain mistä eivät pidä, tai tekstin jossa ei olla samaa mieltä heidän kanssa, ja sitten sitä omaa pahaa mieltä pitää yrittää tartuttaa muihin. En nyt tästä sen enempää oikein jaksa sanoa, paitsi, sen että vieläkin kun loggaan sisään blogin ohjauspaneliin ja huomaan, että olen saanut kommentin niin sydän hyppää kurkkuun, koska luulen, että se on jotain negatiivista. Kritiikki on aina tervetullutta, mutta ei nyt ehkä tarvitse alkaa haistattelee ja kutsumaan nimiä. Olisin ihan milloin vain voinut ottaa nämä negatiiviset kommentit vastaan, mutta just kuluneen vuoden aikana ne vaan tekivät minusta surullisen – vaikka sitä en nyt tietenkään näille muutamille idiooteille aio suoraan myöntää..

Mitä opit tänä vuonna?

Tiedän nyt mitä aito ystävyys on, opin sanomaan enemmän ei (jos ei halua tai huvita). Opin ottaa suhteellisen iisisti salilla – koska suoraan leikkauksesta ei mennä vetämään 100 kg maveja. Opin myös paremmin piilottamaan tunteeni ja esittää iloista, mikä ehdottomasti ei ole hyvä asia.

Tuliko vuodesta sellainen kun halusit?

Ei. Olisin, tietenkin, halunnut enemmän aikaa isäni kanssa. Haluaisin vaan poistaa vuoden 2016 maailmanhistoriasta. Ja olisin halunnut nostaa sen 120 kg maven, jäin 5 kg siitä. Penkkipunnerruksen nostin tosin 65een kiloon, kiitos kolleegoiden jotka auttoivat ja pushasivat mua nostaa sen, se oli ehdottomasti kivaa.

Mitä vaatteita olet käyttänyt?

Mukavia vaatteita. Treenikuteita, tennareita, farkkuja ja yksinkertainen t-paita. Ei mitään erikoista siis.

Mitä musiikkia olet kuunnellut eniten?

Jaa-a. Ghostia olen ehkä kuunnellut eniten.

Mitä olet katsonut? (elokuvat, sarjat, telkkuohjelmat..)

Voi voi voi. Tämä lista on niin pitkä. Sarjoja olen plärännyt läpi aika reippaasti tänä vuonna. Lemppareita on esim. Westworld, Van Helsing, Designated Driver, Vikings, GoT, OITNB etc etc.

Kenen kanssa hengailit eniten?

Koska tein niin paljon töitä, niin työkavereiden kanssa. Vapaa-ajalla olin suurimmaksi osaksi itsekseni. Oli aika taas pystyä hengailmaan itseni kanssa ja tulla kaveriksi – tämä prosessi on vielä vähän kesken, kohta toivottavasti pidän  taas itsestäni.

Oletko oppinut tuntemaan uusia ihmisiä tänä
vuonna?

Olen. Sekä työn kautta ja työn ulkopuolella. Ja yhteen, joka on auttanut mua ehkä enemmän kuin olisin voinut aavistaa. Ollut jonkinlainen tukipilari siitä tietämättä. Ehkä mun pitäisi joskus mainita siitä tälle henkilölle. Joku kaunis päivä sitten.

Mitä on kauneinta mitä sait tänä vuonna?

Mitä olen saanut toiselta ihmiseltä siis tai what? En ole saanut mitään. Jopa syntymäpäivänikin vietin kaverin kanssa sairaalan ensi-avussa.. :D Joulun vietin Örebrossa, en perheen kanssa. Eikun heeei, sain mä sellaisen lämmitettävän vehnätyynyn kaverilta.. :D

Parasta, mitä luit?

Luin tasan yhden kirjan tänä vuonna (se on 1 enemmän kuin yleensä..) ja se oli Erik Axl Sundin Varistyttö ja se oli NIIN HYVÄ! Suosittelen! Pitäisi vaan jaksaa lukea trilogian toinen kirja.

Teitkö jotain, mitä et ole koskaan ennen tehnyt?

Olin vaeltamassa. And I loved it! Ja tosiaan, näin Ghostin!

skinnarsagsfalletSaiko joku ystävistäsi lapsen tänä vuonna?

Ei tainnut saada, tai en ainakaan ole kuullut mitään.

Vuoden 2016 suurin menestys?

Sain työn kautta almanakan ja sain joinata työpaikan joulupippaloihin, mentiin syömään  ruotsalaista jouluruokaa (joka maistu kuralta) – lasketaanko nämä saavutuksiksi? :’) Ennen en saanut mitään ekstraa töistä, olin ”vaan” tuuraaja.

Paras ostos?

PLAYSTATION 4, sydän sydän sydän. Oh, olen kaivannut pelaamista ihan sikana taas innostunut ainakin vähän. Olen pelannut läpi Uncharted 4:sen ja ooämgee se on niin hyvä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä muista hyvistä peleistä!

Villakangastakki mallia vähän pidempi Mangosta, joka ylitti budjettini aika reippaasti. Mutta se on ihana. Testasin varmaan viittätuhatta (okei, liioittelen) eri mallia, mutta Mangon oli vaan SE takki.

Polar M400 sykekello. Olen ehkä aavistuksen koukussa siihen, mutta todellakin mielenkiintoista seurata miten eri treenimuodot vaikuttavat sykkeeseen.. Ja kun sanon, että ”aavistuksen koukussa” tarkoitan todella koukussa.. Tyyliin nukun kellon kanssa.

Mihin kulutit eniten rahaa?

Todennäköisesti ruokaan. Ehdottomasti eniten ruokaan.

Mitä toivot, että olisit tehnyt enemmän?

Matkustanut. Elänyt. Hymyillyt.

screenshot_2017-02-03-09-39-04Mitä teit syntymäpäivänäsi 2016?

Olin niinkun aiemmin sanoin, ystäväni tukena ensiavussa. Oli vähän erilaiset synttärit.

Miten kuvailisit tyyliäsi 2016?

Yksinkertainen, synkkä ja mukava :’)

Se oli sitten siinä, se vuosi. Vähän masentavaa luettavaa..

Nyt jätetään 2016 historian kirjoihin ja suunnataan nokka kohti tulevaisuutta. Toivon että tästä vuodesta tulee parempi, tai eipä tästä vuodesta oikein voi tulla pahempaa kuin edellisestä. Te, jotka instagramin puolella seuraatte minua, tiedättekin jo, että olen esim käynyt Lontoossa minilomalla – josta tulossa postausta kunhan jaksan. Toivon, että tulen matkustamaan enemmän. Että tulen nauramaan enemmän. Ja nauttimaan elämästä enemmän. Ja toivottavasti joku kaunis päivä – voin viedä opintoni päätökseen.

Sellaista täällä. Mitä juuri sinä muistat parhaiten vuodesta 2016?

time flies by when you’re having fun..

En oikein ymmärtänytkään kuinka pitkä aika viimeisestä postauksesta on mennyt, kuukausi! KUUKAUSI! Miten aika on voinut mennä näin mahdottoman nopeasti? Ei vaan pysty ymmärtämään. Tuli ihan sellainen ”Ei hitto pakko postata jotain äkkiiäkkii”-fiilis, vaikka minun pitäisikin siivota kämppä katosta lattiaan ja ottaa esille joulutavarat. Tai mun epäjoulu-joulutavarat. Kun eivät oikein punainen väri tai tontut oikein nappaa..

Eli pakollisen mitä kuuluu postaus… heh. On minulla ihan oikeitakin postausjuttuja tulossa, ne ovat vielä skissinä päässäni tosin.

memeMinulle kuuluu ihan hyvää, tulin juuri eilen kotia Örppööseen pienen kotireissun jälkeen. Joka ikinen kerta kun teen lähtöä Helsingistä se lähteminen tuntuu vain raskaammalta ja raskaammalta. Toivon todellakin, että ensi vuosi on ehdottomasti viimeinen, jonka vietän täällä Örebrossa. Kaipaan suurkaupungin elämää! Pitäisi vaan saada tuo opinnäytetyö tehtyä.. ”vaan.”

sofijoulukuu2016Olipas muuten todella ihanaa kerrankin olla kotona Suomessa itsenäisyyspäivänä. Oltiin siskon luona äipän ja Sofin kanssa syömässä. Matkustin sinne yllättämään meidän mamman (meni täydestä vaikka sisko möläyttikin, että olen tulossa..), ja viettämään etukäteen hänen syntymäpäiväänsä. Vaikka en todellakaan ehtinyt tavata kaikkia joita halusin, ehdin kuitenkin ladata patterini kunnolla. Pieni loma teki gutaa. Tuli taas vaihteeksi ostettua liikaa tavaraa (liian kallis takki (omaan budjettiini siis..) ja vähän joulukrääsää..) Pelasin jopa tuntikausia Battlefieldiä – minä, vannoutunut sotapelien vihaaja. Se oli kivaa, vaikka mitä nyt suurimmaksi osaksi osuin vaan taivaaseen tai maahan, ja itse kuolin koko ajan.. :D Olen taas pitkästä, pitkästä aikaa innostunut pelaamaan pelejä, mutta siitä lisää joku toinen kerta sitten :)

Sitäpaitsi, tämä on myös ensimmäinen joulu, jonka vietän erossa perheestä, koska olen töissä. Ja töiden jälkeen ei oikein ehdi matkustaa Helsinkiin ja takaisin seuraavaksi päiväksi.. Tai no, jos olisin rikas niin tottakai sekin onnistuisi. Valinta oli itselleni aika helppo tänä vuonna, kun ei oikein isän poismenon takia ole oikein joulufiiliksiä. Voin sitten yrittää auttaa meidän työpaikan asukkaita saamaan hienon joulun. Jotenkin tässä kävi vielä niin, että vapaaehtoisesti lupauduin olla mukana työpaikan Luciakulkueessa, ja on olemassa riski, että minä tulen myös olemaan Lucia (koska kukaan muu ei siihen suostu..) Viimeksi olen ollut Lucia ala-asteikäisenä.. (siitä tulikin mieleen, muistankohan laulut enää? Kääk pitääpäs alkaa harjoittelemaan..)

Eilen olin jopa työpaikan kanssa viettämässä pikkujouluja ruotsalaiseen tapaan – eli syömään outoa ruotsalaista jouluruokaa ja juomaan julmustia (joka ei ole mielestäni niin hirmuhyvää..) Oli ihan mukavaa, vaikka työkaverit yllyttivät maistamaan lipeäkalaa – hyissaa.. eipähän koskaan enää tarvitse sitä kokemusta käydä läpi uudestaan. Oli eka ja vika kerta. Ptyi!

Nyt siis pakko jatkaa siivoamista, jotta kehtaan pyytää ystäviäni tänne viettämään suomalaisia pikkujouluja viikonloppuna :D
Toivottavasti voitte hyvin ja olette tehneet asioita, jotka tekevät onnelliseksi

, xoxo Marianne

kun joutuu ensimmäistä kertaa leikkaukseen

Kun kotiuduin Suomen reissulta viime viikolla huomasin, että olin saanut postia Örebron Yliopistolliselta Sairaalalta. YES! Vihdoinkin, kauan odottamani kirje on saapunut. Revin sen jo portaissa auki: Tervetuloa lokakuun 27 päivä polven tähystysleikkaukseen! JAA!

happyyVihdoinkin polveni leikataan. Vihdoinkin! (Päivän sana?) Aloin heti kuvittelemaan elämästä kivuttoman polven kanssa, joka ei natise kävellessä, ah – voin ehkä jopa käyttää korkokenkiä taas, ja mitä parasta – voin ehkä tehdä kyykkyjä – siis KUNNON kyykkyjä. PAINAVIA kyykkyjä. Ehkä. Ehkä, jos menen oikein crazy bananas – voisin mennä juoksemaan. JUOKSEMAAN. Mutta olisin todella iloinen siitä, jos tuo särky vain hävisi.

Sitten luin koko lapun läpi. ”Koska kyseessä on paikallispuudutuksella tehtävä tähystys, voit syödä ihan normaalisti leikkauspäivänä.” Eeh. Paikallispuudutus. Muistin, miten olin ortopedini kanssa keskustellut tästä, kun hän soitti minulle toukokuussa ja kertoi magneettikuvien tuloksesta ja kertoi, että hän haluaa leikata polven, koska olen vielä ”niin nuori ja se on ehkä pelastettavissa..” Ortopedi selitti, että saan itse valita, haluanko että leikkaus tehdään puudutuksella vai haluanko nukutuksen. Koska en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa – siis leikkauksessa – niin en osannut vastata kysymykseen, vaan kysyin hänen mielipidettä asiasta. Hän kertoi, että paikallispuudutuksella pääsen nopeammin leikkaukseen, ja hän uskoo, että olen henkisesti sen verran vahva, että kestän olla hereillä leikkauksen aikana. Sanoin ok, tehdään niin.

Tässä kohtaa kaikki nauravat, ”henkisesti vahva”. Minä. Haha. Joo. Hahaha.

Mutta kun luin tuon siitä paperista ja aloin miettimään, mitä kaikkea se tarkoitti, siis se hereillä oleminen. Vaikka en tunne mitään kipua, niin tunnen jotain siellä polven sisällä. Kuulen mitä he tekevät. Ja pahimmassa tapauksessa näen mitä he tekevät. Joten mulle iski paniikki. MUN ENSIMMÄINEN LEIKKAUS EVÖR – ja tulen olemaan HEREILLÄ! En saanut mitään pientä paniikkia. Vaan kunnon paniikkikohtauksen.

panicattackfeelsLong story short. Jos mennään vähän taaksepäin ajassa, noin puolitoista vuotta jotakin tapahtui polvessa – mitä siis minä en osaa selittää, eikä edes lääkäri, eikä fyssari, eikä edes magneettikuvat polvesta. Olen tässä rampannut edestakas lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt kuntoutustreeniä niin paljon, että se tulee ulos korvista, syönyt morfiinipohjaisia kipulääkkeitä ja olen ollut hetkittäin niin turhautunut kivusta. Kun siihen vielä lisätään paskana oleva selkä, niin avot – kyllä elämä on ollut välillä ihanaa. Kuitenkin, olen yrittänyt olla valittamatta siitä, että mulla on enemmän kivuiliaita päiviä, kun kivuttomia. Koska se valittaminen ei oikein auta mitään, sen opin isältäni. Viime syksynä sain uuden lääkärin, joka kerrankin otti kipuni todesta ja laittoi lähetteen ortopedille. Ortopedi tutki polveni tammikuussa tänä vuonna. Pääsin magneettiröntgeniin huhtikuussa ja tulokset sain toukokuussa. Leikkaus.

Ja nyt se leikkaus on ihan nurkan takana. Ja tottakai minulla oli tuhatsata kysymystä, ja paperissa oli numero, johon voi soittaa ja kysyä. Tottakai soitin, halusin vastaukset kysymyksiini. Sillä ensinnäkin, paperissa luki, että jos luulet, että tarvitset kainalosauvoja – ota mukaasi yhdet, sillä muuten ne joutuu ostaa. OSTAA. Ai niinkun miksi ostaisin kainalosauvat, muistoksi vai? Vai olettavatko he, että kaikilla on sauvat jossain nurkassa lojumassa. Naulaanko ne seinään kiinni sisustuselementiksi? Ja sitäpaitsi ihmettelin, mitä ihan tarkasti minulle tehdään ja kuinka kauan tulen olemaan saikulla. Ja tärkeintä – voinko saada rauhottavia, jotta en pyörry sinne leikkauspöydälle?

No mun tuurillahan saan puhelimen päätyyn elämäänsä kyllästyneen vanhan kääkän, jolla on todella huono päivä. Puhelu meni about näin:

*minä kysyn kainalosauvoista*
”Kyllä , pitää paikkaansa, ne pitää ostaa.”
”Ei siis voi vuokrata mistään pariksi päiväksi?”
”Ei, sitä systeemiä meillä ei ole enää, ja se systeemi ei tule ikinä enää takaisin.”
”Ok. Mutta tarvitsenko sellaisia?”
”Mistä minä sen tiedän?”
”No mistäs minä sen tietäisin, en ole lääkäri tai mikään asiantuntuija.”
”Sun olisi pitänyt puhua tästä lääkärisi kanssa.”
”Kuules, olen tavannut lääkärini kerran, ja siitä on yli 10 kuukautta, ja puhunut kerran sen jälkeen puhelimessa sen kanssa.”
”Ai, no siis. No yleensä ehkä tarvitsee pari päivää niitä, mutta vain jos polvi tuntuu oudolta.”
”Kuinka kauan tulen olemaan saikulla?”
”Tuo on myös lääkärikysymys.”
”Anna mulle sitten hänen numeronsa, niin soitan lääkärille.”
”No, etsä hei voi sille tuosta noin vaan soittaa, ei tää toimi niin.”
”Ai en siis saa keskustella hänen kanssaan toimeenpiteestä ollenkaan? ”
”Niin. Olisit ajatellut sitä asiaa kun juttelit hänen kanssaan viimeksi. Näet hänet sitten leikkauspäivänä.”
”Jaha. Onpas outoa, ei tunnu hirvittävän kivalta tämä. Mutta jos se on niin, niin se on niin. Onko mahdollisuuksia muuten saada mitään rauhoittavia, koska oon vähän hermostunut… ”
”Itse valitsit paikallispuudutuksen, jos olit niin hermona, miksi et ottanut nukutusta.”

twitching-sheldon”Hei, mikä juttu tämä oikein on? Tässä lähetteessä sanottiin, että jos on kysyttävää tähän numeroon voi soittaa.. Tässä muutenkin hermostuttaa tämä leikkaus, ja sä et nyt helpota mun oloa ollenkaan sun asenteesi kanssa. Kerro nyt kuinka kauan yleensä ollaan saikulla ja saako rauhoittavia?”
”Yleensä joku viikko ollaan poissa, ja pystyt kyllä kävelemään ilman sauvoja. Rauhoittavista saat jutella lääkärin kanssa sitten leikkauspäivänä. ”
”Kiitos, tulihan se sieltä! Sain vihdoin ja viimein vastauks…”
*klick*

SE KLIKKASI MUT!

shocked2

pissedoff3Olen siis edelleenkin niin raivona tuosta keskustelusta, etten tiedä mitä mun tulisi tehdä. Nyt vedän tämän sitten silleen, että en osta mitään fakin sauvoja, vaan aion vetää ilman, jos sitten kaadun ja satutan itseni, niin sitten Örebron kaupunki saa maksaa. Ei jumala…

Mutta anyhoo, ei sekään auta, että laitan viimeisiä energoita tuohon ämmään. Se siitä. Kääk. Tässä on vielä pari viikkoa aikaa valmistautua henkisesti. Kiva, minulla olisi vielä hammaslääkäri samoihin aikoin, mutta koska mulla on hammaslääkäripelko, tulen kyllä siirtämään sen ajan. Koska riittää tämä leikkauskidutus, siinä on niinkun tarpeeksi ahdistusta yhdelle päivälle. Tai siis viikolle. Tai siis kuukaudelle. Vuodelle.

Mutta siis wish me luck, että leikkaus onnistuu! Jos jollakin on joku hyvä metodi miten vähentää ahdistusta, kertokaa toki minullekkin.

xoxo, Marianne

must-see sarjoja

Olen viime aikoina – tai no.. tämän vuoden aikana, nähnyt hurjasti hyviä sarjoja, ja sen sijaan, että laitan ne yksitellen omiin postauksiin (koska olen laiska) ajattelin änkeä kaikki parhaimmat yhteen postaukseen.. Eli täältä pesee liuta pakko-nähdä-sarjoja:

ointbOrange is the new black – uusin tuotantokausi.

Jos jostain syystä olet missannut tämän sarjan – katso! Uusin tuotantokausi oli mielestäni paljon mielenkiintoisempi kuin edellinen – katsoin sen melkein päivässä.

stranger things

Stranger Things.

Tämä oli aivan TÖRKEÄN hyvä! Netflixistä löytyy ja katsoin tämänkin tuontantokauden yhdeltä istumalta (näin vietän siis vapaapäiväni yleensä hehe.) Tuli jotenkin mieleen lapsuuden leffat, tyyliin Goonies ja ET (joka mielestäni tosin on edelleenkin vähän yliarvostettu), sekä kasari sci-fi/kauhut. Ja mulla kesti aika kauan tajuta, että Winona Ryder on mukana – heh, heh. Ihan oikeasti, tämä on todellakin pakko nähdä, ellet jo ole nähnyt.

lietome

Lie to me.

Löysin tämänkin Netflixiltä ja katsoin sen suhteellisen nopeasti läpi, kaikki kolme tuotantokautta. Erittäin mielenkiintoinen idea tällä sarjalla! Miinukset siitä, että tuotanto lopetettiin kesken, ja siten koko sarja loppuu cliffhangeriin.

marco polo

Marco Polo

Aaa, vihdoinkin toinen tuotantokausi tälle mahtavalle sarjalle! Tosin paha kun olin unohtanut kuka on kuka, joten kesti hetken päästä juoneen mukaan taas. Suosittelen todellakin, erityisesti jos historialliset tarinat kiinnostavat. Toimii kyllä ihan muutenkin, ensimmäinen kausi oli fantastisen hyvä, toinen nojaa, kyllähän sen katsoi.

ox

Oz.

Katsoin vihdoinkin Ozin (Kylmä rinki) alusta loppuun, oikeassa järjestyksessä. Olen suunnitellut tätä jo vuosikausia, mutta jotenkin se on vaan jäänyt. Oz taisi olla ensimmäisiä sarjoja (plus X-files) jotka koukuttivat minut sarjojen maailmaan. Ellet ole nähnyt, suosittelen todellakin tämän katsomista. Hbo laatukamaa, mutta huom vähän raaka.

Game of Thrones – 6 kausi.

Olen myös, tietenkin, katsonut GoT:in ihan alusta saakka ja uusimman tuotantokauden. Ei petä ikinä.

vikings

Vikings

Omg, en kestä miten hyvä sarja. Olin niin kauan tätä sarjaa vastaan, jostain syystä, mutta kun sarjat loppuivat kesken ja oli pakko katsoa jotain uutta, niin ”löysin” tämän HboNordicilta..  Nousi kaikkien aikojen lemppareihin.. tai siis top kymppiin (minun top 10:ssä on noin 20 sarjaa ehehee…) Ja Travis Fimmel.. omg, marry me?

bloodline

Bloodline

Tämä ehkä aavistuksen hidastempoinen trilleri-draama eskaloituu loppujen lopuksi todella mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi sopaksi. Yllätti aivan totaalisesti, kestää muutamat jaksot, että pääsee juoneen kiinni.

graceandfraankie

Grace and Frankie

Kaikki ei aina tarvitse olla äktsöniä ja verta ja kauhua (kuulemma). Välillä tekee hyvää katsoa feelgood-komedioita ja tämä Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämä sarja on siihen tarkoitukseen todella hyvä.

ahsAmerican Horror Story: Hotel

AHS:än viides tuotantokausi ei pettänyt, vaikka ei nyt ollut aivan yhtä hyvää kamaa, kun ensimmäinen (näinhän se yleensä meneekin) Kaipasin Jessica Langea todella paljon, mutta Lady Gagan roolisuoritus suorastaan yllätti – positiivisesti siis.

billionsBillions.

HBOlta löytyy tämäkin. Hyvä draamasarja, ja uusin tuttavuus. Odotan innolla että seuraava tuotantokausi tulee.

Otan mielelläni vastaan lisää vinkkejä! Jos olet nähnyt jotain todella hyvää viime aikoina, kommenttilootaan siitä niin kertomaan! ;)

xoxo

no words.

Heissan.

Long time no .. write. Olen ottanut vähän paussia .. no elämästä ylipäätänsä, ja siinä samalla blogi on saanut olla omassa rauhassa. Syy tähän paussiin on, ehkä kuten jotkut teistä jo tietävät Instagramin puolelta on, että isäni menetti taistelun syöpää vastaan toukokuun alussa ja olen pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti kokoamassa itseäni ja jatkamassa elämääni.

Tää on aika jännää, tiesin tämän koittavan jo siitä asti kun sain tietää isän syövästä päivää ennen mun synttäreitä, puolitoista vuotta sitten. Varmaan joku fiksu tästä kykenee laskemaan, että kirjoittaminen noin ylipäätänsä hupeni niihin aikoihin. Asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Jotenkin pää ei vaan tahdo ymmärtää sitä, että isä on nyt poissa ja pitäisi nyt pärjätä yksinään. Isä oli mun mentori, se jolta kysyä ihan mitä vaan mitä ihmetytti – ja vastaukset sai yleensä nopeammin kuin googlettamalla. Kuka mua nyt auttaa kun tietokone vittuilee? Entäs kun ruotsin pankkisysteemi ja byråkratia kusee? Tai kuka naureskelee mun kanssa ruotsalaisten idioottimaiselle käytökselle?

Olen kirjoittanut tätä kirjoitusta päässäni jo yli puolitoista vuotta. En tiedä edes mistä aloittaa, kun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta kaikki on ihan sekaisin. En oikeastaan koskaan julkisesti kertonut isäni sairaudesta, ainoastaan lähimmille ystäville ja työkavereille. Suurinpiirtein samassa tilanteessa oleva ystäväni kertoi pitkän Facebook-tilityksen kautta noin koko Ruotsille isänsä sairaudesta, itse vaikenin. Jotenkin en kestänyt sitä sääliä, mitä ihmisiltä saa (itseasiassa sen sääli on vielä pahempi nyt, kun isä on poissa.) Tämä on elämää, ja elämä on suurimmaksi osaksi perseestä, niinhän se on. Nyt kuitenkin kerroin. Enkä edes tiedä, tuntuuko paremmalta, vai lisäsikö tämä postaus vaan ahdistuneisuutta?

Se on kuitenkin hassua, minkälainen vuoristorata elämäni nykyään on. Tiettyinä päivinä voin hyvin ja elämä hymyilee. Hetkittäin, unohdan isän kuoleman, ja olen melkein jo soittamassa hänelle, koska löysin aivan naurettavan artikkelin ruotsalaisten tyhmistä idoista. Tai kun pelasin Lego Dimensionsia ensimmäistä kertaa ja haluaisin niin kertoa siitä faijalle – ja sitten muistan, etten voikaan soittaa. Silloin se suru jotenkin vaan tulee pinnalle uudestaan ja joutuu niinkun kokoamaan itsensä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Tietyt asiat kaduttaa. En saanut sanottua isälle kaikkea mitä olisin halunnut sanoa. En ehtinyt tehdä isän kanssa kaikkia asioita mitä olisin halunnut. En saanut kokea elämäni tulevia kohokohtia isän kanssa, mutta sille ei nyt oikein voi mitään. Toivon, että olisin sanonut sanottavani useammin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että viimeisen puolentoista vuoden aikana sain hyvän suhteen isääni. Ja olen tyytyväinen panokseeni, että vietin paljon laatuaikaa isän kanssa – sen takia olenkin matkustanut aika paljon Suomeen viimeisen vuoden aikana. Ne matkarahat tuntuvat parhaimmalta sijoitukselta jonka olen tähän saakka tehnyt, näin jälkeenpäin katsottuna.

En oikein tiedä mitä tällä postauksella haluan sanoa. Onko mulla edes mitään pointtia. Se, että kirjoitan on jo askel kohti parempia päiviä. Blogi on ollut kuin raskas, tonnilta painava mötikkä hartioilla, mutta nyt jotenkin sekin alkaa helpottaa ja huomaan usein, että ooh tästä voisi kirjoittaa ja tästä, sekä tuosta. Ehkä pikkuhiljaa alan saamaan energiaa jopa kämpän fiksaukseen, sekä hoitaa koulu loppuun – joka nyt pakostakin jäi tuossa keväällä, kun ruodasin edes takas Helsinkiin täältä Ruotsista.

Muutenkin syksy on aivan auki, en tiedä mitä haluan tehdä tai minne haluan suunnata – jäädäkkö hetkeksi vielä Ruotsiin vai onkohan korkea aika palata juurilleen? Vai mitä, jos vaan ostaisi viimeisillä rahoilla menolipun jonnekkin lämpöiseen paikkaan ja jäisi sille tielle? Haluan kokea uusia asioita. Haluan oppia uusia asioita. Haluan nähdä maailmaa. Haluan niin paljon, ja vaihteeksi tuntuu siltä, kun energiaa on juuri ja juuri roskien ulos viemiseen (johtunee ehkä siitä, että sain unta noin kahdelta – koska vedin vahingossa päikkärit töiden jälkeen – ja sitten heräsin tietenkin klo 6 – koska vapaapäivä.)

Ehkä halusin vaan kertoa, että vaikka menen läpi elämäni tähän asti vaikeinta aikaa (ja olen tehnyt sitä jo tovin), niin olen kuitenkin ihan ookoo. Voin ihan hyvin.

Tästä siis eteenpäin, palataan kohta asiaan.

Pitäkää huolta itsestänne, ja toisistanne ♥

Marianne xoxo

kun tapasin christian balen

Nyt tosin kysessä ei ole se oikea Bale, vaan uusi kolleega joka näyttää aivan Balelta. Siskoni varmaan tässä kohtaa pyörittelee silmiään niin rajusti, että silmät joutivat jonnekkin aivojen sisälle. Nimittäin Bale, mums. Olen aina tykännyt Balesta (sekä ulkonäöllisesti, että näyttelijänä..), ja siskoni on aina vinoillut mulle tästä (vähän niinkun minä olen vinoillut hänelle hänen miesmaustaan.. Sisko kun tykästyy kaikkiin joiden nimi on Josh jotain.. heh, se siitä insidejokesta..)

bale

No takaisin Baleen, eikun siis kolleegaan, sanotaan vaikka että hänen nimensä on Ville (ei ole, mutta sanotaan..) Bale.. eiku Villen tapasin äkkiiäkkii muutama viikko sitten. Mietin silloin jo, että huh huh onpas Balen näköinen ihminen. No oltiin sen jälkeen iltavuorossa kahdestaan. Niinkun muutenkin kun töihin tulee uusia naamoja, tottakai sitä istuu vähän enemmän ja juttelee niitä näitä, tutustuakseen ja silleen. Ja koko ajan mietin vaan sitä, että Ville näyttää NIIIN Christian Balelta. Siis.. kaksoisolento. Siis ihan oikeasti. Ja mietin siis tätä koko ajan.

Channing_Tatum_-_Confused

No Bale.. eikun siis VILLE selitteli niitä näitä elämästään ja tyttöystävästään (tottakai) ja tyyppi oli itseasiassa ihan ookoo. Hyvä niin, koska hän on myös tuuraajana kesällä.. Ei ole kivaa, jos ei tule kolleegoiden kanssa toimeen.

Sitten piti itseasiassa tehdä vähän töitä..
Minä: ”Hei Christian onko sulla insuliinidelegaatiota?”
Ville: ”Ööh mun nimi on Ville ja on.”
Minä: ”Ainiinjooo… Heh, nää nimet on aina vähän vaikeita mulle..” (Marianne hei, muista nyt se oikea nimi. Se ei ole Bale. Se ei ole Bale. )

Tuntia myöhemmin..
Minä: ”Christian, voisitko mennä ruuan kanssa sille yhdelle asukkaalle..”
Ville: ”Niin siis Ville.. voin juu.”
Minä: ”Ainiijoo, heh.. sorry. Kalapuikkomuisti.” ( Mutku sä näytät ihan Balelta..)

dohMuutaman tunnin päästä..
Minä:”Chris..”
Ville: ”VILLE!”
Minä: ”TÄÄ ON HEI VAIKEAA!!” (Marianne yritä tsempata edes vähän.)
Ville: ”Miksi?”
Minä: ”NOKU SÄ NÄYTÄT IHAN CHRISTIAN BALELTA!?!?!?!”
Ville: ”Ahaha, oon kuullut tuon aiemminkin..”
Minä: ”Niin, eli give me some space.. Olit muuten hyvä Batman. Ja valmistaudu siihen, että oot Christian tästä lähtien.”
Ville: ”Okei. Tämän kerran.”

Seuraavana päivänä, kun multa kysyttiin miten meni uuden kolleegan kanssa:
”Joo musta tää Christian on kyllä hyvä tyyppi.. pitäkää se.”
Muut kolleegat katsoivat mua vähän vinoon.. ”Kuka Christian?”
”Gnaah.. Ville siis.”

annoyed2

sinkkuelämää: mitä naisen päässä liikkuu, kun ihastus ei vastaa tekstariin

Moikka mussukat. Olen elossa, no hätä.

Olen jo tovin ollut takaisin Örppöössä ja suurimmaksi osaksi ollut töissä. Töitä vain, ei hupia lain, se Marya kismittää ain. Niinhän se menee. Olin koko viikonlopunkin töissä, uuden nuoremman kolleegan kanssa. Olisi muuten ollut ihan leppoisa työviikko, mutta sain kuunnella hänen rakkausongelmistaan kooooko viikonlopun. Tai rakkausongelmia, jos rehellinen olen niin kyse oli lähinnä psykopaattisesta stalkkauksesta. Siis tämä likka siis stalkkasi ja catfishasi yhtä hänen nettideittiään – jonka hän oli tuntenut viikon. VIIKON! Niinkun halloo, tuskin olette hei ihan nyt vielä menossa naimisiin näin viikon jälkeen. Tosin kun sanoin, nuorempi, en tarkoita siis parikymppistä likkaa, vaan pikemminkin melkein kolmekymppistä. Huh. Tuli kyllä lievästi sanottunua – normaali, psykkisesti tasapainoinen olo :’D

Kolleegasta tulikin mieleen seuraava teksti, jonka copypasteasin ja käänsin suomeksi. Lähdettä en tosin muista – eli mitä meidän naisten päässä oikein liikkuu kun ihastus ei vastaa testariin. Tätä sain siis kuulla kolleegalta kolmen minuutin välein :’)

1. Okei, miksi se välttelee mua?

2.  Äh, ehkä se ei oo vielä nähnyt mun viestiä..

3.  Oikeasti, nyt on mennyt jo VIISI MINUUTTIA.. mitä ihmettä se oikein tekee?

4. Hmm.. ehkä se on kaverin kanssa jossain.. kyllä se sitten vastaa..

im cool5. 15 minuuttia, eikä mitään vastausta vieläkään? En IKINÄ enää puhu sen kaa..

6. Se ei tykkää musta.. miksi se ei tykkää musta?

7. Mä oon siis NIIN liian hyvännäköinen sille kuitenkin!! Kuka se edes luulee olevansa? Hä?

8. Haha hitto mikä luuseri.. Se leikkii vaikeeta. Haha.

9. Vihaan pelata jotain tyhmää peliä, mutta jos se nyt haluaa tätä niin OKEI! Fine! GAME ON BITCH!

10. Siis mehän ollaan juteltu niin paljon viime aikoina.. En ihan oikeasti ymmärrä..

orättvist11. OKEI, SE TYKKÄS JUST JONKUN KUVASTA INSTAGRAMISSA SILLÄ ON PUHELIN KÄDESSÄ MUTTA TARKOITUKSELLA EI HELVETTI VASTAAA, SIKA!!!!!

12. Toisaalta. En kyllä periaatteessa kysynyt mitään tekstarissa.. Pitäisikö kirjoittaa uudestaan ja kysyä siltä jotain? Mitä vois kysyä?

13. Damnation, se on varmasti viidenkymmenenkolmen kauniin muijan kanssa nyt  jossain bilettämässä, naureskelee ja nauttii elämästään..

14.  Nyt on kyllä pakko tehdä jotain, en voi istua vain tässä ja tuijottaa puhelinta koko ajan. Kamoon, säälittävää.

never had15. Ei se musta tykkää.

16. Miksi kukaan ei koskan rakastu muh-huhuhuuuuun??!?!?!??!?! MIKSI, MIKSIIII?

17. Mä olin liian päällekäyvä.. helvetti. Olisi pitänyt ottaa vähän iisisti.

18.  Vai oliko se toistepäin? Ehkä en näyttänyt kiinnostustani riittävän selvästi.. Oikeasti, ei saa olla liian etäinenkään.

19. Ei. Nyt mä aion ottaa sairaan hyvän selfien itsestäni, ja laitan sen Instaa/Faceen/jonnekkin, että se näkee sen ja sitten se katuu (HAHAHA)

20. Sika.

punch21.  Siis.. Kenen kanssa se oikein on?

22. Varmasti sen muijan kaa, jonka se lisäsi kaveriksi Feissariin viime viikonloppuna.

23. Se joka ei ollut minkäännäköinen?!?!

24. Ok, ehkä se olikin kaunis.. mutta mä oon kyllä kauniimpi.. vai?

25. Ehkä pitäisi pitäisi mennä sinne bileisiin tänään, ne bileet johon se on attendannut Feissarissa.. satun vaan niinkuin paikalle ja olen tietenkin flawlessin näköinen. Tietenkin.

crazy bitch

26. Ok.. Olen sekoamassa..

27. Luulinko mä ihan oikeasti, että meillä oli joku juttu meneillään?

28. JAHAAA, nyt se on online Feissarissa.. MITEN vaikeaa voi olla vastaa YHTEEN viestiin?

28. Siis voi vittu. Miehet voi painua helvettiin. Ei koskaan enää miehiä.

29. HAHAHAHAH YESSS! Nyt se vastasi <3

Jokainen meistä tunnista itsensä ehkä ainakin jossain määrin..

Se tältä kertaa, mukavaa viikon alkua. Ei anneta maanantain lannistaa meitä. Pus, xoxo.

paska reissu, mutta tulipahan tehtyä: mary roadtrippailee gekåsiin osa 1

Tutustuin duunissa kesän aikana uuteen sijaiseen, Sofiaan, duunissa ja meistä tuli aika hyvät ystävät, ja ollaankin aika paljon hengailtu viime aikoina. Sofian kanssa kerran juteltiin siitä, miten kivaa olisi joskus lähteä roadtripille ihan minne vaan – ja siitä se ajatus sitten lähtikin – Sofia halusi Gekåsin, Ullarediin ja mä vaa okej, mennään vaan!

Gekås – on siis no Ruotsin vastine Tuurin Kyläkaupalle – tai siis Tuuri on Suomen vastine Gekåsille. Gekås on ehkä joillekkin tuttu telkkaristakin (?) sillä ainakin joskus sitä näytettiin suomalaisessa telkussa ehkä öh parisen vuotta sitten tai jotain vastaavaa. Kuitenkin – jos joku nyt ei tiedä mikä kumpikaan noista paikoista on niin se on sairaan iso tavaratalo (35 000 neliötä), josta voi ostaa about ihanmitävaan ja mukamas todella halvalla. Kävijäennätys on 28900 – YHTENÄ PÄIVÄNÄ.. siis henkilöitä ja myyntiennätys on 34 miljoonaa kruunua. Vaan. Peanuts.

Needless to say. Olin vähän hermona sinne lähtemiseen. Koska a) en oikein tykkää suurista ihmismassoista b) en tykkää  jonottamisesta. Olen meinaa kuullut, että sinne saa välillä jonottaa sisään.. ja c) a+b. Yhyy. Suunniteltiin siis aika kauan, että milloin lähdettäisiin. Ja tarkoitus oli saada mukana vähän lisää porukkaa, jotta mentäisiin kahdella autolla. Kuitenkin monien mutkien kautta – meitä lähti siis loppujen lopuksi vain kolme matkaan, minä, Sofia ja Sofian värväämä upouusi sijainen duunissa Liv. Jota mä en ollut edes tavannut. Ja muahan hermostutti se, että mitä jos mä en tuu toimeen tän Livin kanssa. Sitten meillä vasta on ongelma, kun tajutaan jonkun puolen tunnin päästä, että apua, joudun hengaamaan vuorokauden jonkun idiootin kanssa yhyy! Eli laitetaan tuohon listaan vielä kohta d) lähden matkaan tuntemattoman ihmisen kanssa.

Noniin. Mennään itse asiaan, eli roadtrippiin. Tästä postauksesta tuli niin pitkä, että jouduin pistää sen kolmeen osaan. Hah. Ja tietenkin katkaisen kirjoituksen mahtaviin cliffhangereihin, koska oon niin mukava ihminen. Mutta, ellette jaksa lukea koko postaussarjaa, niin tl;dr: hauskin reissu ever, mutta samalla vittumaisin paskaelämys ever! Jos kiinnostaa – tai jaksan – laitan vielä erikseen postauksen siitä mitä oikein ostin. Kiinnostaako?

Kuitenkin. Te jotka seuraatte mua instassa tai Facessa, tietävät, että matkaan lähdettiin muutama viikko sitten. Lähtö oli kello 3 yöllä – koska Sofia halusi olla perillä kello 8 kun he avaavat ovet ja hänenhän piti ostaa joululahjoja noin viidelle tuhannelle muksulle, niin hän tarvitsee aikaa. (Okei, todellisuudessa niitä muksuja oli kai kolme, eiku viisi, eikun kuusi.. tai jotain). Sofian lista oli KOLME A4-sivua.. mun lista oli 1 rivin pituinen: Lamppu.

facepalm

No. Sen auto, se määrää miten hommat toimii. Eli eikun herätys kello 2.20, koska pitäähän sitä vähän laittautua. Tosin. Meni vähän legendaariseksi tämä meno, ja sain vasta unta ehkä vähän klo 12 jälkeen. Wuhu. Kiva lähteä matkaan parin tunnin yöunella. YHYY. Kello 2.50 Sofia soitti, että odottaa tienvarrella. Juteltiin siinä vähän niitä näitä, että mitenkäs löydetään Livin kämppä. Eikun GPS päälle. Sofia istui ratin taakse ja piti ratista kiinni ja mietti, että mikäs nyt oikein unohtui.. Noin 10 minuutin funtsaamisen jälkeen, Sofia huutaa: AVAIN! Me tarvitaan autonavain! Se on takapenkillä taskussa.

mmhmmmJa eikun kaasu pohjaan hakemaan kolmatta matkakumppania.

Meidän ei tarvinnut ajaa pitkää matkaa, kunnes huomattiin, ettei matkasta tulisi niin iisiä, kun mitä me oltiin suunniteltu. Koska sumua. Siis nyt mä en puhu sellaisesta snadista Silent Hill-sumusta, vaan me puhutaan ”prkl-me-ei-nähdä-20-metriä-pidemmälle”-sumu. Oujee. Eli oli pakko ajaa vähän hitaammin.

Ja pysähtyä aika usein. Kerran me pysähdyttiin esmes jonnekkin hornan kuuseen bensa-asemalle, jossa oli myös motelli. Koska kello oli noin neljä, puoli viisi, ja me oltiin ”vähän väsynteitä” niin käyttäytyminen oli samanlaista:

Minä: Tää on just sellainen paikka, jossa kuolee kauhuleffoissa.
Liv: ..tai ostetaan seksiä.
Minä: Mmm. Totta. Tota.. Katsooko noi jäbät tuossa autossa, joka just tuli tankkaamaan, meitä oudosti?
Sofia: Mua väsyttää mä haluan nukkua…
Liv: SLEEP IS FOR PUSSIES!
Sekä Sofia ja minä kuollaan nauruun ja tajutaan, että molemmat tarvitaan vessaa – ja bensiksellähän ei muuten ollut mitään vessaa, joka oli auki..  Herätettiin varmaan jokaikinen ihminen, joka nukkui siinä motellissa huutonaurumme kanssa..  Ja koska ei vessaa.. niin eikun vaan puskaan tekemään asiansa. Sofia kun istutaan autoon:

trauma

”Mikä sun oikein on, kun oot noin kauhistuneen näköinen?”
”Mä sain vähän traumoja tuosta – mä en muuten tee tuollaista..”
”Häh? Mikset?”
”Mitä jos mä pissasin itseni päälle, enkä nähnyt sitä, koska pimeetä, ja nyt oon ihan kusinen?”

Ja matka jatkui vähän samalla tavalla kohti Ullaredia. Mun oli tarkoitus nukkua vähän autossa ennen perille tuloa, mutta se meni vähän vituralleen, kun join Celsiuksen ja musta tulikin vähän hyper. Oho.

hyperventilatePerillä oltiin joskus kello 8. Siinä vaiheessa se todellinen ahdistus tuli, kun huomasin, että jo siihen aikaan koko parkkipaikka (joka oli ISO) oli täynnä autoja. TÄYNNÄ! Siis luoja, mihin soppaan olinkaan itseni taas laittanut..

AnchormanOlin kuullut huhuja, että sisään voi usein olla jonoa, mutta onneksi jonoa oli vaan parikymmentä metriä. Parikymmentä oli tosin omasta mielestäni liikaa. Joten otettiin ostoskärryt ja käveltiin kohti sisäänkäyntiä.. Me ja muutama sata muuta ihmistä.. Towards the point of no return..

scaredTo be continued..

”kai kaikki tietävät numeron 211:seen. ambulanssia varten, jos pyörryn?”

Viimeinen viikko on mennyt jonkinlaisessa sumussa. Olen väsynyt 24/7. Kun olen tullut kotiin koulusta olen suurimmaksi osaksi viettänyt aikani Netflixiä tuijottaen ja sohvalla maaten. Ja nukkuen (3 h päikkärit ruuules! – tosin ei, jos ne vetää klo 17 illalla..) Jotenkin vaan ei ole energiaa tehdä yhtään mitään. Suurimmaksi osaksi se kai johtuu siitä, että olen syönyt niitä megavahvoja särkylääkkeitä, ja siksi en oikein ole ollut oma energinen (jos mua nyt voi energiseksi kutsua :D) itseni. Tosin lääkkeitä en nyt ole syönyt muutamaan päivään, eli en osaa selittää mistä tämä väsymys tulee..

eijaksaeihuvita

Hyvä esimerkki siitä, miten poissa todellisuudesta olen oli, kun eilen meidän piti koulussa tehdä pieni koe, jossa käveltiin ensin tietty matka sauvoilla ja sitten käveltiin sama etäisyys uudestaan, mutta hengittäen pillin kautta – jotta tietäisimme miten vaikeasti keuhkoahtautumapotilaat hengittävät. No mullahan on nuorempana ollut astmaa (joka vain silloin tällöin, erittäin harvoin aiheuttaa enää ongelmia – mitään lääkkeitä en enää tarvitse…) ja ilma on more or less täynnä siitepölyä – jolle olen allerginen. Maikka sanoi, että jos on astma, niin ei tarvitse tehdä testiä. Koska mulla kuitenkin on pieni riski saada astmakohtaus liian vähästä hapesta ja siitepölystä, sanoin kavereille ennen matkaan lähtemistä: Kai kaikki sitten tietävät numeron 211:seen, jotta voitte soittaa ambulanssin jos pyörryn? Johon kaverit heittivät: Eh Marianne, se numero on 112 ja mä toivon todellakin, ettet ole lähtettyvillä, jos me joskus teemme kuolemaa ja sun pitää soittaa ambulanssi.

No meni se sentään melkein oikein – meinasin ensin sanoa 911.

PS. Meni muuten testi ihan hyvin, en saanut astmakohtausta, eikä kenenkään siis tarvinnut soittaa ambulanssia. Tosin meinasin pyörtyä hapenpuutteesta ja jouduin istua varmaan puoli tuntia, kunnes olin kutakuinkin taas normaali.

PPS. Mistä mä saisin energiaa tenttiin lukemiseen, joka on siis suullinen tentti?? Yhyy! Vika tentti.. sitten on vaan yksi (hankala) vuosi jäljellä (sisältää myös gradun.. ENKÄ MÄ VIELÄKÄÄN TIIÄ MISTÄ AIHEESTA KIRJOITAN!!) YHYHYHYYYY. Mielen sopii eiliseen keliin…

kesä

PPPS. Musta tuntuu nyt, että tiedän mitä haluan tehdä sitten, kun valmistun. Haluaisin ehdottomasti tehdä jotain terveydenhuoltoon liittyvää työtä. Musta tosin tuntuu, ettei juuri tällä mun tulevalla tutkinnolla pääse niin pitkälle, koska meistä ei tule ”lisensoituja” liikunnanohjaajia – vaan pelkästään liikunnanohjaajia kun valmistumme. Pitänee siis jatkaa opiskeluja tai käydä jotain extrakursseja. Lisäksi suurin osa meidän kursseista liittyy suurinpiirtein huippu-urheilijoiden suorituskyvyn parantamiseen, joten tarvitsisin todellakin lisäkursseja terveydenhuoltoon liittyviin juttuihin. Tai mitä olisi fysioterapeutti? Tai vaan lisää ravitsemustiedonkursseja? (Äippä hei, en siis tarkoita, että lopetan opiskelut ja vaihdan alaa taas :D elä hätäile.)

PPPPS. Polvi alkaa parantumaan. Pystyn nyt kävelemään, ilman linkuttamista. Mutta valitettavasti se polvi lukittuu välillä kävellessä ja iltaisin yleensä jomottaa särkyä. Mutta se on ehdottomasti parempi, ja täten pystyn jopa kävelemään noin 30 minsaa, ennen kuin se pettää alta. Ja vauhtihan on about sama, kuin etanalla, kun lähden kävelemään. MUTTA KÄVELEN! – Lisäksi vähän pakko, koska paikoillaan istuminen aiheuttaa todella vittumaista kipua selkään (sekä muuten polveen..) Tosin se tuntuu todella huteralta, enkä oikein lähde lenkkeilemään tai pyöräilemään ilman polvitukea. Katsotaan sitten, mitä fyssari sanoo ens viikolla. Se on edelleenkin sitä mieltä, että se on se nivelkierukka, joka on syy kaikkeen.. Daem.

Hei – mitä sinnepäin muuten kuuluu?