hei, mä voin vähän huonosti nyt. todennäköisesti vielä huomennakin.

Joka ikinen aamu kun herään mietin (tai siis.. ollaan nyt kuitenkin edes vähän realistisia, jos on aamuvuoro, en mieti mitään muuta kun sitä ensimmäistä (ja toista… eeehkä kolmattakin) kuppia kahvia, joka odottaa työpaikalla ja ajatus lähtee ehkä käyntiin siinä joskus puolen päivän jälkeen kunnolla..

Nyt lähti lapasesta heti tämä tarinointi.

Aloitetaan alusta. Hei. Piiiitkästä aikaa.

Tiedän, että olen monesti sanonut että mietin päivittäin kirjoittamista tänne. Haluan kertoa siitä miten otin ihanan iltakävelylenkin kesäisessä sateessa, miten löysin unicorn-mukin kaupasta (tämä on totta) ja siitä miten ihana reissu mulla oli sinne Lontooseen ja siitä miten vihdoinkin olen saanut peukalon perseestä pois ja saanut kämppäni sisustettua. Kämppä, jossa viihdyn, joka on aivan täydellisesti Marianne-style. Mutta se onkin toinen tarina.

Homman nimi on vaan se, että ajatus kirjoittamisesta kusee joka ikinen päivä. Koska elämäni ei ole mitenkään fantastinen tällä hetkellä. Koska en jaksa kirjoittaa. En jaksa edes tavata ystäviä töiden jälkeen, vaan menen suoraan kotiin makaamaan sänkyyn ja usein vedän tirsat – sellaiset kivat 3 tunnin power napit – ja vietän loppuillan jonkinlaisessa sumussa.

Olen väsynyt jatkuvasti.

Töissä. Salilla jaksan käydä hikisesti 3 kertaa viikossa. En jaksa mennä kävelemään. En lenkkeilemään. En jaksa tavata ystäviä mitenkään hirveän usein, elleivät he tule väkisin minun luokseni. En jaksa postata mitään edes instagramiin. Enkä facebookiin. Enkä mennä ulos baariin. Tai mennä ulos ylipäätänsä. Vapaapäivät vietän salilla ja loppupäivän olen aivan poikki kotona, tuskin edes laitan Netflixinkään pyörimään.

Olen käynyt puhumassa lääkärin kanssa. Nuku enemmän oli vastaus, kun verikokeet näyttivät täydellisiä tuloksia. Tämä oli joskus, olisikohan ollut syksyllä. No aloin nukkumaan enemmän. Mutta ei. Väsymys on siellä vielä.

Eräänä räntäisenä (let’s be honest, lunta ei ole ole näkynyt pitkään aikaan) päivänä istuin kaverin luona – jonka kerrankin jaksoin tavata, monen, monen monen perutun tapaamisen jälkeen – ja selittelin sitä, etten jaksa tehdä mitään ja periaatteessa ei kiinnosta edes tehdä mitään, hän heitti kommentin siitä että luulee että olen masentunut. Koska tunnisti itsensä.

Minäkö muka masentunut? Voisiko jatkuva väsymys ja välinpitämättömyys johtua masennuksesta? Toki, elämäni on ollut aika rankkaa isän sairauden ja poismenon takia, epäonnistuneiden suhteiden ja pettymysten takia, ja vielä sekin, että setäni kuoli tämän vuoden alussa. Mutta olen pysynyt pinnalla. Mielestäni. Käynyt töissä. Tosin koulu nyt kusi hetkellisesti, mutta eräänä päivänä kun jaksan, teen sen loppuun. Ja töissä menee vielä hyvinkin, olen vakkari-tuuraaja ja minulla on hauskaa ja pidän työstäni ja musta pidetään töissä – ja mitä parasta olen HYVÄ työssäni.

Olen jopa saanut uuden työtehtävän ja olen meidän yksikön (toinen) terveysedustaja – olen saanut käydä koulutusessa (tuuraajat ei saa käydä niissä) ja kouluttaa meidän henkilökuntaa edistämään terveysasioita yksikössä. Pidin 6 h koulutuspäivän henkilökunnalle viime viikolla. Ja sain todella paljon kehuja siitä, että olin tai siis OLEN hyvä pitämään luentoja. Ja nautin siitä tilanteesta, ihan oikeasti.

Ja sen jälkeen menin kotiin, nukkumaan, ja säälimään itseäni. Siitä että olen yksinäinen. Etten pysty edes treenaamaan ilman jatkuvia loukkaantumisia (polvi on oireillut alkukesästä ja talvella joskus vedin lipat ja loukkasin olkapään..) Että olen väsynyt. Ettei kiinnosta. Ei ole rahaa. Hammaslääkärissä olen rampannut urakalla, koska ne hajoilee vähän väliin. En tiedä minne haluan mennä, vai haluanko mennä. Ja että olen toivoton keissi ja vielä kaiken kuppuraksi olen lihonnut, enkä taatusti tule mahtumaan mekkoon jota suunnittelen ostavani parhaimman ystäväni häihin. Jonne muuten menen yksin. Ja näin se litania jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu.

Jos mennään takaisin siihen ystävän ja minun keskusteluun ja sen jälkeisiin päiviin. Mietin ja mietin. Olisikohan niin, että olen masentunut? Samoihin aikoihin sain jostakin syystä hirvittävän migreenikohtausviikon. Eikä mulla ollut mitään migreenilääkkeitä. Joten, koska olen reipas, tilasin itselleni lääkäriajan migreenin takia. Ties vaikka kysyisin lääkäriltä, luuleekohan hän myös että olen masentunut. Jos siis uskallan. Ajan sain 3 viikkoa myöhäsemmäksi, koska eihän viikon kestävä migreeni ole mitenkään akuuttia. Ei.

Koko sen kolmen viikon aikana mietin tarkasti, olenko masentunut, siis oikeasti. Luin masennuksesta. Tai ei mun edes tarvinnut lukea siitä mitenkään paljon. Tiedän mitä masennus on. I’ve been there before. Noin 12 vuotta sitten, kävin niin sanotusti pohjalla ja kunnolla. Mulle diagnosoitiin vakava masennus. Tiedän mitä se on ja mitä se tekee, ja en tuntenut että olin yhtä pohjalla kun silloin. Olen vahvempi nyt. Tiedän mitä tehdä etten joudu sinne pohjalle, ja en ole siellä. Olen vahva. Tosin vaan vähän väsynyt.

Kun se lääkäriaika vihdoinkin koitti puhuin aika kauan mun migreenistä ja lääkäri kyseli taustatietoja. Olin jo nousemassa tuolilta ylös kun ajattelin, että kysyn siitä väsymyksestä vielä kerran. ”Muistatko että puhuttiin siitä mun väsymyksestä kun olin täällä viimeksi ja multa otettiin kaikki kokeet ja kaikki oli kunnossa ja mun piti vaan nukkua vähän enemmän jotta palautuisin paremmin treeneistä ja päivästä?” Lääkäri sanoi tähän kyllä. ”Olen nyt varmaan vähän mulkku kun otan sun aikaa vielä tuon migreeniasian lisäksi, mutta olen miettinyt tätä väsymystä. Olen nimittäin nukkunut enemmän. Mutta se ei auta, olen edelleenkin todella väsynyt. Olen miettinyt vähän sitä, että ehkä olen masentunut. Voiko masentunut olla jatkuvasti väsynyt?” Lääkäri kysyi että mikä minua voisi masentaa.. ”Muistatko että kerroin siitä , että olen hyväksynyt ja käsitellyt isäni kuoleman viime kerralla, eikö vain? No todellisuus on vissiin se, etten ole. En oikein ymmärrä, että se on poissa ja blablabla” … Puhuin varmaan kymmenen minuutin monoloogin ja kyyneleet valuivat kuin Niagaran putous. Jotenkin tuli entistä pahempi olo. Vai oliko se helpotusta? Minä en itke, enkä taatusti muiden edessä. Vähän hei noloa. Voi sitä tunteiden vuoristorataa.

Lääkärin kanssa tultiin siihen tulokseen, että en ehkä ole yhtä masentunut kun viime kerralla, mutta että todennäköisesti olen menossa siihen suuntaan. Hän määräsi minulle mielialalääkkeitä, suurimmaksi osaksi sosiaalisiin tilanteisiin, ettei kaikki energiani menisi töihin. Jasså, jasså, taas olen vetämässä näitä pillereitä, mietin itsekseni. Ja lääkäri laittoi minut jonoon jollekkin kuraattorille. Taas. Kolme kuukautta piti kestää se  jono ( nyt on mennyt kohta viisi.) Minusta tilanne kuulosti aivan samanlaiselta kun viimeksikin.

Mutta päätin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Olla ottamatta niitä lääkkeitä ja todennäköisesti voida vielä huonommin. Tai kokeilla, olisikohan niistä mitään hyötyä sittenkään. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Päätin kokeilla ja näin 4-5 kuukautta myöhemmin, voin huomattavasti paremmin – mutta en vielä nauti elämästä, ainakaan niin paljon kun haluaisin. Ehkä tämä tästä. Mielestäni tulevaisuus näyttää aurinkoisemmalta kun mitä se oli talvella. Mutta vieläkin vetäydyn töiden jälkeen kotiin, tuijottamaan Netflixiä itsekseni. Ehkä nyt kesällä jaksan mennä uloskin joskus ihmisten ilmoille. Who knows, time will tell…

Sellainen tarina tällä kertaa.

Olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen jo kauan. Ja olenkin kirjoittanut sen mielessäni usein. Tosin tuon ”JULKAISE” napin painaminen on se vaikeinta. Olisi kivaa, jos elämä olisi vaan niitä kivoja juttuja, yksisarvisia ja sateenkaaria, drinkkejä ja bileitä ihanien ihmisten kanssa – tiedättehän, sitä mitä näkee jatkuvasti sosiaalisessa mediassa. Mutta kun se ei ole sitä. Elämä on myös näitä alamäkiä. Siis kunnon alamäkiä, pohjalla käymistä, mutta kun siitä ei oikein puhuta. Tai ei puhuta tarpeeksi. Siis mielenterveysongelmista. Itse ehkä puhun ”normaaleja” ihmisiä enemmän, koska olen psykiatrialla töissä, heh. Oh the irony, syön samoja lääkkeitä kun meidän asukkaat :D

Sen takia aion pitää pääni pystyssä ja sanoa, hei mä voin vähän huonosti nyt, ehkä vielä huomenna ja ylihuomennakin. Todennäköisesti vielä aika kauan. Mutta päivä päivältä, voin ehkä aaaaaaaavistuksen paremmin. Minimaalisesti paremmin. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että uskalsin pyytää apua. Ja kuuntelin ystäviäni, jotka mainitsivat tästä minulle. Parantuminen ja tie ylöspäin lähtee aina itsestään. Ja mä uskalsin ottaa sen askeleen. Ja joku kaunis päivä, voin sanoa, että voin hyvin. Ja jaksan vielä toivoa, että joku kaunis päivä, olen onnellinen.

PS. Kääk apua, uskaltaako oikeasti julkaista?

Mainokset